Avainsana: tyttö

Tässä palaan omaan elämääni isättömänä poikana ja keskityn kirjoituksessa siihen, miten tämä vaikutti lapsuuteeni.

Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissa olen kertonut, niin olin kaksi viikkoa vajaa 4-vuotias, kun isäni ammuttiin. Tämä tietenkin muutti perheen dynamiikkaa ja aiheutti sen, että me kolme muutimme Kotkasta omakotitalosta Tampereelle yhteen huoneeseen. Minuun lapsena tämä ei mielestäni suuresti kuitenkaan vaikuttanut. Olin niin pieni, että en asiaa ymmärtänyt. Muistan asian vasta kolahtaneen minulle teini-iässä. Minulle muutto Tampereelle oli enemmänkin seikkailu.

Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa ja minun mielestäni asuimme edelleen omakotitalossa. Perhe, joka siellä asui, oli erittäin mukava ja liikuimme muistaakseni aika vapaasti ympäri taloa. Oli iso piha missä leikkiä. Enemmänkin mielestäni olimme jossain vain kylässä. Sitten muutimme opiskelija-asuntoon ja siellä olikin sitten jo muita saman ikäisiä, joiden kanssa pihalla leikkiä. 

Muistan joidenkin lasten tiedustelleen mitä äitini tai isäni tekee ja kun kerroin isäni kuolleen ei se tuonut alle kouluikäisissä lapsissa mitään reaktioita. Jatkoimme leikkimistä normaalisti.

Kouluikäisenä homma jatkui aika lailla samalla lailla. Luokassamme oli paljon yh-perheitä ja oli enemmänkin normaalia, että isä asui eri paikassa. Minä olin poikkeus siinä, että en voinut olla viikonloppuisin isän luona niin kuin muut. Tämä ei kuitenkaan lasten keskinäisessä kanssakäymisessä näkynyt mitenkään. 

Yhdessä vaiheessa minulle sanottiin usein seuraavaa lorua:

“Arvaa mitä – Länttä vastapäätä on itä.

Haluutko tietää muuta – Sun pääs on puuta.

Haluutko tietää lisää – Sulla ei oo isää.”

Tämä loru ei tietenkään ollut mikään mieltä ylentävä, mutta en myöskään tätä ottanut mitenkään kiusaamisena tai vastaavana. Yleensä keksin jotain aika nasevaa takaisin ja en jäänyt tätä koskaan harmittelemaan. Toki se, että on edelleen mun mielessä voi myös tarkoittaa, että on jäänyt mieleen kaivelemaan…

En usko, että alakouluikäiset lapset osaavat kuolemaa käsitellä, eikä mielestäni kuulukaan. Lapsille aihe on liian raskas ja sekoittaa vain asioita. Omille lapsille totta kai kerron rehellisesti miksi heidän isällänsä ei ole isää ja vastailen rehellisesti heidän kyselyihinsä, mutta pyrin pitämään kuitenkin aiheen mahdollisimman kevyenä, ettei aihe mene heillä esimerkiksi uniin tai muutenkaan ala ahdistamaan. Yritän käydä asiaa faktojen ja realismin kautta. Teemalla “sellaista elämä on”.

Me tosiaan asuimme Tampereella ja äiti opiskeli, teki pätkätöitä ja totta kai yritti saada itsellensä uudessa kaupungissa uusia sosiaalisia kontakteja ja luoda uutta elämää. Tämän lisäksi hän yritti huolehtia meistä. Mielestäni tässä hän onnistui paremmin, kuin minä olisin onnistunut hänen asemassaan. Minulle ei ole jäänyt minkäänlaisia ikäviä muistoja meidän lapsuudestamme liittyen perheeseeni. Päinvastoin. Muistot ovat erilaisia kuin muilla, kenen kanssa olen asioita muistellut, mutta ei se niistä huonoja tee. Mielestäni se tekee vain menneisyydestäni mielenkiintoisemman, ja sitä kautta olen nykyisyydessä valmis nopeisiinkin muutoksiin ja sormi ei mene suuhun, kun pitää tehdä nopeita ratkaisuja tai pärjätä omillaan.

Esimerkkinä voin sanoa, että ennen yläastetta olin muuttanut yhteensä seitsemän kertaa, eli useammin kuin kahden vuoden välein. Nyt saldo on 15 muuttoa. Tällaisten muutoksien tapahtuminen on jättänyt minulle sen, että haluan edelleenkin tasaisin väliajoin jotain muutoksia elämässäni tai kyllästyn. Muutokset eivät tarvitse olla isoja. Harrastus tai jokin muu hurahtaminen riittää. Vaikka tämä blogin perustaminen.

Loppusanoina voisin sanoa, että lapsuuteni yläasteelle asti oli kaikin puolin hyvä. Harrastin erilaisia juttuja ja minulla oli hyvin kavereita. Siskoni kanssa en ala-asteen loppuvuosina tullut toimeen, mutta tämä muuttui, kun muutimme Tampereelta Valkeakoskelle.

Elokuussa 2015 tapahtui asia mitä en ollut olettanut minulle tapahtuvan. Minusta oli tullut isä! Minusta! Aivan uskomatonta… 

Isäksi tuleminen ei ollut ikinä minulle asia mitä tavoittelin tai muutenkaan erityisesti halusin. Enemmänkin ajatus siitä, että minun pitäisi olla miespuolisena esimerkkinä toiselle, vaikka en tiennyt asiasta mitään, oli niin outo ajatus, että vieläkin ihmettelen kuinka tässä näin kävi.

Isäksi tuleminen ei ollut mitenkään vahinko vaan täysin harkittua. Olimme olleet silloisen avovaimoni ja nykyisen vaimoni kanssa yhdessä jo useamman vuoden, ja molemmilla oli niin sanotusti uraputki päällä ja lähtökohtaisesti puhuimme, että emme tahdo lapsia hankkia. Sitten vaimoni lähipiiriin syntyi lapsi ja vaimosta tuli tämän lapsen kummi. Tällöin hänellä rupesi ajatus muuttumaan.

Olimme viihteellä hänen kanssaan ja sitten siinä shottien ja lonkeroiden välissä hän minulle mainitsi, että on alkanut haluamaan lapsia. Tämä loppupeleissä ei tullut minulle yllätyksenä, koska olin tämän hänestä jo huomannut, mutta nyt se sanottiin ensimmäisen kerran ääneen. Tällöin asiasta tuli konkreettista ja minua alkoi pelottaa. Vastasin hänelle, että jutellaan huomenna asiasta lisää.

Tästä keskustelusta lisää toisessa blogissa.

Tämän päätöksen jälkeen alkoivat pelot siitä, että mitä minun pitää tehdä. Tämä on totta kai yleistä tuossa vaiheessa ja kaikille tulee pelkoja siitä, että mitä tämä tarkoittaa ja mitä minun kuuluu tehdä. Koska taustallani on isättömyys, niin oli erittäin hyvä asia, että minulla oli tähän aikaa. Olin tuolloin 27-vuotias ja päätimme yrittää saada esikoisen ennen kuin täytän 30 vuotta. Eli tämä ei tullut minulle mitenkään ilmoituksena, että nyt ollaan raskaana vaan oli aikaa miettiä ja kerätä itseluottamusta ja tietoa siitä, että mitä tarkoittaa isänä oleminen. Isättömyyden takia olin todella epävarma siitä, mikä on minun tehtävä. Eikä oikein ollut ketään keneltä kysyä. Toki oli paljon tuttuja vanhempia lähipiirissä, mutta ei ollut ketään, joka olisi itse isätön isä. Sain kyllä apua isyyteen, mutta en pelkoihin.

Minulle sanottiin kaikkien toimesta, että hyvin se menee ja siihen oppii kyllä. Mutta kun ei ole mitään pohjaa siitä, että mitä pitäisi edes oppia, niin nuo ohjeet olivat aika huonoja auttamaan epävarmuudessani. Myöskään en aiheesta löytänyt mitään kirjoituksia. Isättömän näkökannalta ja sen takia teen nyt tätä.

Tämän takia toivon, että jos sinun tuttusi on isätön ja hänestä on tulossa tai on jo isä, niin esimerkiksi Instagramini @isatonisa kautta on hyvä ottaa vaikka minuun yhteyttä, niin katsotaan voinko auttaa tilanteessa.  

Nyt kun tätä kirjoittaessa lapset ovat 6- ja 3-vuotiaita ja pystyn heille tarjoamaan turvallisen ympäristön, harrastusmahdollisuuksia ja he ovat terveitä, niin voin todeta olevani ainakin tässä vaiheessa onnistumisen puolella. Tietenkin suurin asia mikä tähän on vaikuttanut on vaimoni, mutta ei kerrota hänelle, ettei nouse hattuun 😉

Minkälainen elämä sitten on poikana ilman isää? Käsittelen tätä nyt yleisemmällä tasolla. Myöhemmin tulen tekemään syvällisemmät kirjoitukset eri vaiheista pojan elämässä.

Kun olet isätön poika, niin olet lähes aina poikaporukassa poikkeus. On monia, joilla isä asuu eri osoitteessa, mutta hän on kuitenkin olemassa. Isättömyys tuo koko elämälle epävarmuutta miehisissä asioissa ja monien miehisten asioiden kokeileminen luo suuret paineet ja varsinkin niissä epäonnistuminen tekee ainakin itselle sen, että en halua niitä enää koskaan kokeilla tai tehdä. 

Jos esimerkiksi joku korjaus asia menee päin honkia ja minulle asiasta sanotaan, niin menetän hermoni todella nopeasti ja annan asian olla. Myöskin kun tarvitsee vaikka autoon liittyviä asioita hoitaa tai mitä tahansa mihin pitää ammattilainen tilata, niin vaimoni tekee tilauksen noin 80 % kerroista. Minä kun en halua itse myöntää toiselle miehelle, että en osaa jotain tehdä. Vaikka siis järkikin sanoo, että suurin osa miehistä ei osaa, vaikka auton moottoria korjata, mutta itse koen sen jotenkin suuremmaksi häpeäksi ja tämä heijastuu isättömyydestäni ja epävarmuuteen siitä mitä miehen kuuluisi osata ja mitä ei.

Esimerkkinä myös voin sanoa, että olen vain kerran ajanut mopolla ja koska 50 metriä ajettuani kaaduin, niin en ole mopoon sen jälkeen koskaan koskenut. Sama on jääkiekon pelaamisessa, kun en oppinut heti luistelemaan lopetin sen.

Vanhemmalla iälläkin olen huomannut samaa. Esimerkiksi olin yksissä polttareissa, jossa ajettiin radalla rallia vuorotellen. En halunnut missään nimessä ajaa. Muiden miesten ympäröimänä, jos olisin siinä epäonnistunut, minun päässäni kaikki olisi nauranut minulle ja puhunut pitkään selän takana siitä, kuinka en nyt tuollaistakaan osaa. Tietenkään näin ei olisi tapahtunut, mutta näin ajattelen.

Nämä vain esimerkkeinä, mutta tällainen ajattelu tulee siitä, kun näet televisiossa vain miehiä, jotka osaavat kaiken ja poikaporukassa kilpaillaan asioista, mitä kenenkin isä osaa ja on tehnyt. Nämä asiat vielä yleensä liioitellaan, niin tällöin ei näe sitä todellisuutta, että ei kukaan osaa oikeasti kaikkea ja sitten se heijastuu epävarmuuteen arkisissa miehisissä askareissa.

Se, että minulla on kaikessa tuollaisissa asioissa epävarmuutta ja epäonnistumisesta koituva reaktioni on usein lapsellinen, ei johdu mitenkään kasvatuksestani tai mistään, että jotain olisi siltä osalta tapahtunut väärin. Koska nämä kumpuavat siitä mieskuvasta mikä tulee koulunpihalta, telkkarista ja muusta yhteiskunnasta. Sitten kun itsellä ei ole sitä vastakappaletta tasapainottamaan fiktiota ja faktaa realistisesti. Vaikka äitini varmasti yritti, niin ei hän kuitenkaan pysty nuorelle pojalle sitä sata prosentti todentamaan.

Loppuun haluan vielä korostaa sitä, että jos olet isätön lapsi tai vaikka isä, joka on jostain syystä erkaantunut lapsesta, niin niin kauan kuin vielä elätte, ei ole liian myöhäistä löytää kontaktia. Se on varmasti vaikeaa ja vaatii paljon molemmilta osapuolilta, mutta siitä on todennäköisesti molemmille osapuolille enemmän hyötyä kuin haittaa. Minulle on vuosien varrella tullut paljon ihmisiä vastaan keiden isät on hylännyt heidät ja olen aina kannustanut ottamaan heihin yhteyttä, kun vielä elävät. Eräs hyvä ystäväni, jonka isä oli hänet hylännyt pienenä, tarttui tähän neuvoon ja he saivat oikein hyvä isäpoika suhteen vielä aikuisena aikaiseksi, ennen kuin isä myöhemmin menehtyi. Ystäväni sai itselleen isän noin kymmeneksi vuodeksi ja hänen lapsensa sai muutamaksi vuodeksi itsellensä vaarin.

Tämä iloinen asia vaati toki myös sen, että ystäväni löi isäänsä myös nyrkillä naamaan, koska oli hänet hylännyt, mutta välillä miesten maailmassa se vaatii juuri tuon. Isä ymmärsi iskun syyn ja koki, että ansaitsi sen… 

Olen tarinan isän kanssa samaa mieltä. 

Oma isäni syntyi tammikuussa vuonna 1960. Hän oli kartanlukijana rallissa ja teki töitä paperitehtaalla. Hän soitti paljon kitaraa ja tykkäsi kalastaa. Hän myös osasi rakentaa pyynnöstäni mitä vaan.

Isäni murhattiin 6.11.1989. Olin tuolloin 14 päivää vajaa 4-vuotias. 

Isäni murhaaja sai tuomion taposta. Itse kutsun tapahtumaa murhaksi. Mielestäni jos menee toisen henkilön viereen ja sanoo ”Anteeksi”, jonka jälkeen ampuu aseella päähän, niin silloin se on murha. Isälläni oli suhde ampujan vaimon kanssa ja osaltaan tämä vaikutti siihen, että oikeus tuomitsi miehen taposta eikä murhasta.

Ampuja oli pienase harrastaja eikä hänellä ollut rikostaustaa, mutta laillisia aseita hänellä oli harrastuksen takia kotonaan.

Isäni ei ollut mikään maailman tunnollisin henkilö, mutta hän silti oli kohta neljävuotiaan pojan ainoa isä. Minun elämääni ei hänen hölmöilynsä vaikuttanut, sillä minulle hän kuitenkin oli aikuinen jota katsoin ylöspäin. Hän vei minua säännöllisesti kalastamaan ja näytti miten kitarasta saa ääniä ulos.

Ampujan näkökulmasta tuona kohtalokkaana marraskuisena iltana, hän koki miehisyytensä olevan uhattuna ja tunteiden vyöryssä teki ratkaisunsa, jonka seurauksena kuitenkin silmänräpäyksessä minulta vietiin kalakaveri ja tulevilta lapsiltani vietiin vaari. Tästä hetkestä eteenpäin minusta tuli isätön poika.

Asuimme tuolloin Kotkassa iskän ja äitin rakentamassa omakotitalossa. Tämä kuitenkin oli vaikea yhtälö äidillemme ja elämän jatkaminen Kotkassa tuntui mahdottomalta monelta kantilta. Tämän myötä äiti teki ratkaisun ja haki Tampereen yliopistoon opiskelemaan. Kun hän sai kuulla päässeensä sisään, hän pakkasi meidät autoon ja muutimme Tampereelle Kalkkuun. Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa. Muutimme siis kokonaisesta omakotitalosta omakotitalon yhteen huoneeseen. Saimme siskoni kanssa molemmat ottaa mukaan yhden lelun. Minä valitsin He-Mannin linnan, Grayskullin. Myöhemmin linna on jonnekin jäänyt, mutta äitini ja siskoni ostivat sen minulle uudestaan syntymäpäivälahjaksi aikuisiällä ja nyt linna on olohuoneessa paraatipaikalla.

Sitten muutimme opiskelija-asuntoon Lukonmäkeen ja sieltä Kaukajärvelle. Isättömyys ei tässä vaiheessa mielestäni minuun hirveästi vaikuttanut. Minulla oli paljon kavereita, joilla oli yh-äiti ja uskon, että se vaikutti varmaan paljon siihen, että pelkän äidin kanssa asuminen oli enemmän tapa kuin poikkeus. Myöskin kuoleman käsitteleminen tuossa iässä on vaikeaa. Tästä hyvänä esimerkkinä isäni hautajaisten jälkeen sanoin sen päivän olleen todella kiva päivä, kun näki sukulaisia ja sai kokista. 

Äiti oli eri mieltä.

Minulla on hieman ristiriitainen mielipide tästä tapahtumasta. 

Olen siis menettänyt isäni tragedian kautta, mitä en toivo tietenkään kenellekään. Mutta ilman tuota tapahtumaa en olisi siinä pisteessä elämää, missä olen nyt. Minulla on kaunis vaimo, ihanat lapset ja hyvä työ. Olemme kaikki terveitä ja elämästä ei löydy hirveästi mitään oikeaa valitettavaa.

Toki usein havahdun miettimään, että missä olisin, jos näin ei olisi tapahtunut. Kuitenkin isäni hölmöilyjen takia ennemmin tai myöhemmin vanhempani olisivat todennäköisesti päätyneet avioeroon. Olisin koko elämäni asunut todennäköisesti Kotkassa ja en olisi koskaan tavannut vaimoani.

Mutta olisinko pienestä asti oppinut purkamaan moottoreita ja saanut sitä kautta toisenlaisen onnellisen elämän?

Vaikea sanoa, mutta nykyinen elämä käy minulle paremmin kuin hyvin.

Minä olen Ville Ranta. Minulla on vaimo ja kaksi lasta, poika ja tyttö. Poika on syntynyt vuonna 2015 ja tyttö 2018. Vaimon kanssa olemme olleet yhdessä vuodesta 2008 ja naimisissa olemme olleet vuodesta 2015.

Itse olen syntynyt vuonna 1985 Kotkassa. Kyllä, olen “kotkan poikii ilman siipii”.

Muutimme äitini ja isosiskoni kanssa Tampereelle vuonna 1990. Asuimme siellä vuoteen 1998, eli kävin siellä esikoulun ja ala-asteen. Pienelle pojalle haastavinta tässä ajassa oli muuttaa ”miä” ja ”siä” sanat muotoon ”mä” ja ”sä”. Tämän takia meni jonkin aikaa, että jutuissani ei ollut muiden mielestä mitään järkeä. Toki en tiedä, onko tämä muuttunut mihinkään.

Ala-aste aika Tampereella meni hyvin. Minulla oli hyvin kavereita. Kiusaamista ei juurikaan. Harrastin mm. jalkapalloa ja koripalloa. Jääkiekkoakin yritin muutaman kuukauden, mutta luistelua en vain koskaan oppinut kunnolla ja se turhautti. Olin aina luokkani pienikokoisin. Muistiin on jäänyt hyvin kerta, jolloin olin jääkiekossa maalivahtina ja tein komean torjunnan syöksymällä isoissa varusteissa kiekon eteen. Seurauksena oli pelin keskeytys, koska en päässyt ylös varusteiden suuren koon takia ja tuomarin piti nostaa minut takaisin pystyyn.

Sitten vuonna 1998 muutimme Valkeakoskelle, jossa sitten asuin aina vuoteen 2020 asti. Jos minulta kysytään, että mistä päin olet, niin vastaan: ”alun perin Kotkasta, mutta valkeakoskelainen.” Valkeakoskella sitten meininki monella tavalla muuttui. Siitä kerron sitten omassa blogissa erikseen.

Sitten vuodesta 2020 asti olemme perheen kanssa asuneet Helsingin Tapanilassa.

Arki menee töiden merkeissä, oman asunnon ostamisen haaveillessa ja lasten harrastusten parissa. Toki unohtamatta hyvää olutta silloin tällöin.

Omia mieltymyksen kohteita on:

Jalkapallo – Erityisesti Valioliiga ja Liverpool (YNWA)

Musiikki – Tykkään soittaa, kuunnella ja käydä keikoilla. Keikoilla käyntiin ei niin paljoa ole aikaa, kun haluaisi, mutta se on sellaista.

Matkustaminen – Toivon, että pääsemme pian perheen kanssa tätä tekemään lisää.

Hotellit ja ravintolat – Olemme vaimon kanssa tehneet Hotelli- ja ravintola-alalla pitkän uran ja sen takia tykkäämme paljon käydä ravintoloita ja hotelleja testaamassa.

Tässä pähkinänkuoressa se kuka minä olen. Seuraavassa blogissa kerron sitten enemmän itse blogista ja mikä minun ideani ja tavoitteeni tällä hommalla on.

Toivottavasti tykkäät lukemastasi ja tuolta löytyy linkit kaikkeen blogin someen ja myös sähköpostiosoite mahdollisiin yhteistyökuvioihin.

Tässä blogissa käsittelen elämää isättömänä isänä. Kerron mitä pelkoja isyys on tuonut esille ja millaista elämä isättömänä poikana on ollut.

Minulla on ollut hyvä elämä, koska minulla on ollut vahvat naismallit koko elämäni, mutta terveen ja esimerkillisen miesmallin puute on kuitenkin vaikuttanut ja tällä blogilla avaan tätä aihetta.

Toivon tämän blogin auttavan isättömiä poikia, johtui isättömyys sitten kuolemasta, hylkäämisestä tai muun etääntymisen johdosta. Toivon tämän myös auttavan isättömiä isiä, sekä isällisiä isiä isäksi tulemisen peloissa ja haasteissa.

Haluan blogini avaavan puolisoille sitä, mitä sen toisen päässä tapahtuu. Varsinkin kun puhutaan isättömästä pojasta, niin mieskuvat vääristyvät todella helposti. Monelle isättömälle mieskuva saattaa tulla esimerkiksi elokuvista ja naapureista, jolloin kuva saattaa helposti olla, että tunteista ja omista asioista ei puhuta. Tämä johtuu siitä, että miehistä syvää keskustelua ei hirveästi elokuvissa tai naapurustossa näy. Tästä syystä pyrin tässä blogissa avaamaan sitä, mitä mahdollisesti siellä toisen päässä liikkuu.

Yksinhuoltajaäitejä pyrin auttamaan huomaamaan asioita, joita poika saattaa kaivata, kun lapsi elää isätöntä elämää.

Totta kai hyvän kasvatuksen saa ilman miesmallia ja olen siitä erinomainen esimerkki, mutta on silti paljon asioita, missä olen epävarma ja mitä kaipaan, koska olen isätön.

Tämä blogi ei ole mikään opas siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä on minun kokemuksiini pohjautuvia havaintoja ja mielipiteitä sekä erityisesti ajatuksia siitä, mitä on nyt isyyden myötä herännyt. Käyn blogissa läpi ihan arkisia oman elämäni vaiheita, sekä syvällisemmin tunteita ja havaintoja, mitä isättömyys ja isänä oleminen herättää.

Jos joku löytää elämäänsä apua tai vastauksia, niin se on aina voitto. Itselleni tämä toimii myös terapiamuotona käsitellä omaa menneisyyttä ja nykyisyyttä.

Jos haluat ottaa yhteyttä jonkin aiheen tiimoilta tai sinulla on mielessä yhteistyökuvioita, niin linkit löytyvät tuolta ylhäältä.