Isätön Isä

Avainsana: tyttö

  • 40-vuotias, kaksi lasta ja nolla vapaa-aikaa – näin yritän pysyä kyydissä (enkä aina onnistu)

    40-vuotias, kaksi lasta ja nolla vapaa-aikaa – näin yritän pysyä kyydissä (enkä aina onnistu)

    Täytin juuri 40 vuotta.

    Talossa asuu 10- ja 7-vuotiaat lapset, joilla on enemmän kierroksia kuin minulla koskaan – edes silloin, kun kuvittelin olevani kuolematon ja join energiajuomia kuin vettä.

    Meillä juostaan jalkapallokentän laidalta koripallohalliin, sieltä uimahallille ja takaisin kotiin niin, että välillä en ole varma, mikä pussi on roskille ja missä on pelipaidat. Työt painaa niskaan, vaimon työt painaa niskaan, joulukin on aina jollain kumman tavalla taas ovella. Parisuhde ja perheen yhteinen aika pitäisi mahtua johonkin väliin. Ja samaan aikaan sisällä asuu se tyyppi, joka haluaisi vain rojahtaa sohvalle, laittaa telkkarin päälle ja olla hetken aikaa kenenkään tarvitsematta mitään.

    Isättömänä isänä mulla ei ole “mallia” siitä, miltä arjessa läsnä oleva isä näyttää. Joudun keksimään sen koko ajan uudestaan. Ja välillä tuntuu, että vedän roolia, johon en ole treenannut tarpeeksi.

    Harrastukset, kalenteri ja kentän laidalla seisova ukko

    Lasten harrastukset on samaan aikaan siunaus ja kirous. On hienoa, että lapset pelaavat futista, heittävät koreja ja polskivat uimahallissa. Ne oppivat joukkueesta, pettymyksistä, onnistumisista ja siitä, että elämä ei tapahdu ruudulla vaan oikeassa maailmassa, jossa tulee hiki ja joskus itku.

    Sivutuotteena meidän elämästä on tullut pienimuotoinen kuljetusfirman ja varustevuokraamon yhdistelmä. Tuntuu, että olen enemmän logistiikkapäällikkö kuin mikään muu: ajelen treeneihin, peleihin, turnauksiin, etsin kadonneita sisäpelikenkiä ja yritän muistaa, oliko tänään uikkaripäivä vai nappispäivä.

    Olen päättänyt, etten ole pelkkä kuski. Jään kentän laidalle, menen tarvittaessa mukaan valmentamaan, juttelen muiden vanhempien kanssa, ja ennen kaikkea yritän oikeasti katsoa, kun omani onnistuu. Siinä kohtaa, kun lapsi tekee maalin tai hyvän suorituksen ja vilkaisee automaattisesti katsomoon etsimään mua, ymmärrän, miksi olen siellä.

    Kalenteri on meidän perheen sydän ja painajainen yhtä aikaa. Ilman sitä mikään ei pysy kasassa, mutta kun sen avaa, tajuaa, kuinka ahtaasti kaikki oikeasti mahtuu viikkoon: omat palaverit, vaimon työvuorot, harkat, pelit, kokeet, kaverisynttärit, joulujuhlat. Jokainen rako on jo varattu ennen kuin ehtii valittaa olevansa väsynyt.

    Kaksi aikuista, yksi arki

    Kun sekä minulla että vaimolla on omat työt, arki ei kysy, sopiiko. Toisella on tärkeä palaveri, toisella deadlinen loppusuora. Sitten koulusta tulee Wilma-viesti, jossa kerrotaan joku uusi asia, joka “pitää hoitaa huomiseksi”. Päälle vielä joulun valmistelut: lahjojen miettiminen, sukulaisten aikataulujen sovittaminen, ruokalistat, askartelut, juhlat.

    Siinä välissä pitäisi muistaa myös parisuhde. Välillä meidän “laatuajan” määrä on se viisi minuuttia, kun lapset nukkuu, kahvi on vielä lämmintä ja vaihdetaan pari lausetta siitä, mitä päivässä tapahtui – ennen kuin jompikumpi nukahtaa sohvalle kesken lauseen. Täydellisen parisuhdeillan sijaan löytyy usein vain “me kaksi keittiössä, tiskikone hurisee ja kumpikin huokailee vuorollaan”. Totuus on, että sekin on jo jotain.

    Sohva, syyllisyys ja se pieni ääni päässä

    Illalla, kun lasten huoneesta kuuluu viimeiset rapinat ja ovi on kiinni, sohva alkaa houkutella. Näen itseni siinä, selkä tyynyissä, telkkari päällä, aivot pois päältä. Se tunne on niin vahva, että välillä melkein kuulen sohvan puhuvan: “Tuu jo. Ansaitset tämän.”

    Samaan aikaan syyllisyys muistuttaa: huomisen eväät on tekemättä, pyykit koneessa, Wilmaan piti vastata, joulukortit ostamatta. Onko hyvä isä se, joka painuu sohvalle, vai se, joka valitsee taas kerran tekemisen? Ja voiko joskus olla molempia?

    Isättömyys tekee tästä kaikesta vähän terävämpää. Kun ei ole omassa muistissa mallia isästä, joka olisi ollut kentän laidalla, kysynyt läksyistä tai laittanut ruokaa, vastuunkantaminen omille lapsille tuntuu sekä tärkeältä että pelottavalta. En halua olla sankari, mutta en todellakaan halua olla poissaolevakaan.

    Ruoka – näkymätön laji, joka ratkaisee jaksamisen

    Yksi asia jää helposti kaiken keskellä varjoon: se, mitä me oikeasti syödään. Olisi niin helppoa vetää pakkasesta ranskalaiset ja kalapuikot, kaataa ne pellille ja ratkaista “mitä tänään syödään” 20 minuutissa. Tai koukata Hesen kautta, kun treenit loppuvat just pahimpaan nälkään.

    Ja rehellisesti: näin tapahtuu välillä. Eikä siitä tarvitse tehdä numeroa.

    Silti, jos haluan, että lapset jaksavat treeneissä, koulussa ja kokeissa – ja itsekin pysyn jotenkin toimintakykyisenä – pelkät ranskalaiset ei riitä. Monipuolinen ruoka vaatii aikaa, kaupassa käyntiä, sitä että joku viitsii pilkkoa, paistaa, keittää ja lopuksi vielä siivota jäljet. Usein se joku olen minä, väsyneenä, hellan ääressä, samalla kun päässä pyörii lista tekemättömistä muista asioista.

    Muistan liiankin hyvin, miltä näyttää koti, jossa kukaan ei kysy “söitkö tänään kunnolla?”. Siksi yritän olla se aikuinen, joka pistää siihen kattilaan jotain muutakin kuin kalapuikkojen varjokuvan.

    Pienet onnistumiset, jotka pitävät mut liikkeessä

    Joskus mietin, miksi teen tätä kaikkea. Miksi en vaan ottaisi iisimmin, antaisi kalenterin kaatua ja söisi pitsaa joka ilta.

    Sitten lapsi tulee kotiin ja kertoo saaneensa kokeesta hyvän numeron. Se on ehkä yrittänyt siihen vähän enemmän, koska me luettiin yhdessä. Tai pelissä onnistuu harhautus, jota on harjoiteltu monta kertaa. Lapset etsivät silloin vaistomaisesti katseellaan vanhempaa, joka olisi katsomassa. Kun ne silmät löytävät mut, koko kuskaamisrumba, väsymys, valvotut yöt ja arki-iltojen rääpäleruuat tuntuvat hetken ajan järjellisiltä.

    Tai ne hetket, jolloin istumme koko perhe saman pöydän ääressä, syödään “ihan tavallista ruokaa” ja nauretaan jollekin täysin typerälle läpälle. Kukaan ei silloin mieti, oliko ruoka täydellisesti maustettu tai olohuone siisti. Silloin on vaan hyvä olla.

    Viisi tapaa pitää kaaos edes jotenkuten kurissa

    En ole terapeutti enkä mikään perhevalmentaja. Nämä ovat vain tavat, joilla yritän pitää ruuhkavuosien arjen jollain lailla kasassa – ja pysyä itse mukana.

    1. Yksi kalenteri kaikkeen

    Meillä kaikki menee yhteen näkymään: työt, harrastukset, pelit, kokeet, joulumenot. Kun viikko näkyy kerralla, on helpompi sanoa myös ei. Kaikkeen ei ehdi, eikä tarvitsekaan.

    2. Rutiinit voittaa inspiraation

    En jaksa keksiä joka ilta uutta. Siksi arki pyörii muutaman perusruoan ja valmiiksi pakattujen harrastuskassien varassa. Kun tietyt jutut ovat automaattisia – “täällä on futiskamat, täällä uikkarit” – päätösten määrä vähenee ja energiaa jää muuhun.

    3. Vastuut sanotaan ääneen

    Sen sijaan, että painitaan hiljaa siitä, kuka tekee enemmän, sovitaan: minä hoidan tämän, sinä hoidat tuon. Kuka kuskaa, kuka kokkaa, kuka käy kaupassa, kuka hoitaa joululahjat. Parisuhde ei kaadu siihen, että asioista sovitaan – se kaatuu siihen, että oletetaan ja katkeroidutaan.

    4. Riittävän hyvä arki on tarpeeksi

    Koti ei ole aina siisti, ruoka ei aina terveellistä, parisuhde ei aina elokuvatasoa. Mutta jos suurimman osan ajasta kaikilla on edes kohtuullinen olo ja joku kuuntelee kun toisella on paha mieli, ollaan jo tosi pitkällä.

    5. Pieni pala omaa aikaa joka päivä

    Olen tajunnut, etten voi odottaa täydellistä “vapaapäivää”. Tarvitsen sen 10–20 minuuttia jotain omaa: kävelyn, saunan, hiljaisen kahvihetken ilman ruutuja. Jos en hengähdä välillä, pinna kiristyy ja silloin kärsii kaikki – ne jotka on mulle kaikkein tärkeimpiä.

    3 arki-illan pelastajaruokaa, kun tekisi mieli painaa vain Hesen läpi

    En aio esittää, että meillä kokataan joka ilta jotain terveyslehden etusivua. Mutta tässä kolme juttua, joihin palaan aina uudestaan, kun arki painaa niskaan ja nälkä huutaa.

    1. Bolognese, josta riittää moneen iltaan

    Perusjuttu: paistan jauhelihaa, sekaan tomaattimurskaa, sipulia ja jos jaksan, vähän porkkanaraastetta. Ensimmäisenä iltana se on pastakastike. Seuraavana päivänä sama soossi toimii tortillan välissä tai riisin kanssa. Jos jäänteitä on vielä jäljellä, niistä saa pikamakaronilaatikon. Yksi kokkaus, useampi ilta pelastettu.

    2. Kaikki pellille ja uuni hoitaa loput

    Otan uunivuuan tai pellin, heitän siihen perunoita tai juureksia, pakastekasviksia ja jonkun proteiinin – esim. kanaa tai kalaa. Öljyä, suolaa, mausteita. Uuni päälle ja sillä välin ehdin pakata kamat, jutella lasten kanssa tai vain nojata keittiötasoon ja hengittää hetken. Lopputuloksena lämmin ruoka, jossa on muutakin kuin ranskalaisia.

    3. Munakas tai tortilla, johon tungetaan mitä kaapista löytyy

    Kun jääkaapissa on vain kananmunia, juustonkannikka ja jokin puolikuollut kasvis, munakas pelastaa. Vatkaan munat, heitän juuston ja täytteet sekaan, paistan ja tarjoan kylkeen edes jotain vihreää. Lapsille voi tehdä omat versiot: yhdelle ilman mitään vihreää, toiselle extra-juustolla, kolmannelle rullalle tortillan sisään. Se ei ole fine dining, mutta pitää nälän poissa ja mielen vähän parempana.

    Ja jos joskus päädytään kuitenkin kalapuikkoihin ja ranskalaisiin, en enää ruoski itseäni. Silloin laitan kylkeen salaattia tai edes kurkkua ja porkkanaa, ruisleivän ja hedelmän. Ei täydellistä, mutta riittävän hyvää. Eikä lapsi muistele aikuisena, oliko lautasella aina parsakaalia – se muistaa, oliko kotona turvallista ja oliko joku paikalla.

    En pysy aina lasteni perässä. En aina jaksa, en aina onnistu, en aina ole se versio itsestäni, jonka haluaisin. Silti menen kentän laidalle, istun läksyjen ääreen, keitän makaroonit, vaikka tekisi mieli vain kadota sohvan syliin.

    Isättömänä isänä mulle tärkeintä on lopulta yksi asia: Kun lapsi katsoo kentän laidalle, keittiön pöydän ääreen tai oven suuhun, siellä on joku.

    En ole täydellinen isä. Mutta olen paikalla.

    Ja välillä, tässä maailmassa, se on jo aika helvetin paljon.

  • Miten olla hyvä isä ilman omaa esimerkkiä? – Pohdintaa ja käytännön kokemuksia

    Miten olla hyvä isä ilman omaa esimerkkiä? – Pohdintaa ja käytännön kokemuksia

    Isäksi tuleminen on yksi elämän merkittävimmistä muutoksista. Se herättää monia kysymyksiä ja tunteita, erityisesti niissä, joilla ei ole ollut omaa isää mallina. Kun ei ole kasvanut nähden läheltä, millainen hyvä isä voi olla, saattaa tuntea epävarmuutta siitä, miten itse voisi olla lapselleen paras mahdollinen vanhempi. Tämä kirjoitus on pohdintaa ja käytännön kokemuksia siitä, miten isyyttä voi rakentaa ilman omaa esimerkkiä.

    Isyyden rakentaminen tyhjästä

    Isän puuttuminen jättää monille tyhjän tilan, jota on vaikea täyttää. Lapsena saattaa huomata kaipaavansa jotain määrittelemätöntä – isän läsnäoloa, neuvoja, esimerkkiä. Kun oma lapsi syntyy, tuo tyhjyys voi tuntua entistä painavammalta: miten olla hyvä isä, kun ei ole nähnyt isyyttä läheltä?

    Ensimmäinen askel on hyväksyä, että menneisyys ei määritä tulevaisuutta. Se, ettei ole saanut omaa isämallia, ei tarkoita, ettei voisi olla hyvä isä omille lapsilleen. Isyys ei ole perinnöllinen taito, vaan jatkuvaa oppimista, kokeilemista ja ennen kaikkea läsnäoloa.

    Opettelu ja esimerkkien etsiminen

    Kun omaa isää ei ole ollut, muita esimerkkejä kannattaa etsiä aktiivisesti. Hyviä isyyden malleja voi löytyä muualtakin kuin omasta perheestä – ystäviltä, sukulaisilta, jopa fiktiivisistä hahmoista kirjoissa ja elokuvissa. Tärkeintä on tarkkailla ja miettiä, millaiset piirteet tekevät isästä hyvän ja miten niitä voisi tuoda omaan vanhemmuuteen.

    Lukeminen ja itsensä kehittäminen voivat olla arvokkaita työkaluja. Vanhemmuuteen liittyvistä kirjoista, podcasteista ja asiantuntijoiden neuvoista voi saada paljon käytännön vinkkejä ja uutta näkökulmaa isyyteen. Myös vertaistuki on tärkeää – keskustelut muiden isien kanssa voivat tarjota arvokasta tukea ja uusia ajatuksia.

    Läheisyys ja tunteiden ilmaiseminen

    Moni isättömänä kasvanut saattaa huomata, että tunteiden ilmaiseminen ja läheisyyden osoittaminen lapselle ei ole itsestäänselvää. Tämä voi johtua siitä, ettei ole kokenut sitä itse lapsena. Hyvä isyys ei kuitenkaan tarkoita vain auktoriteettia tai vastuun kantamista – se tarkoittaa myös tunneyhteyden luomista.

    Lapselle on tärkeää tietää, että isä on läsnä, välittää ja rakastaa. Tämä ei tarkoita vain sanoja, vaan myös tekoja: yhdessä vietettyä aikaa, halauksia, katsekontaktia, keskusteluja, joissa lapsi tuntee tulleensa kuulluksi. Isänä oleminen ei vaadi täydellisyyttä, vaan aitoa halua olla läsnä.

    Epävarmuuden ja pelkojen käsittely

    Isyyden mukana tuleva epävarmuus on täysin normaalia, mutta erityisesti ilman omaa isämallia se voi korostua. Mitä jos teen virheitä? Mitä jos en osaa antaa lapselleni sitä, mitä hän tarvitsee? Nämä kysymykset ovat tuttuja monille isille, mutta niiden ei pitäisi estää vanhemmuuden iloja.

    On tärkeää muistaa, että jokainen vanhempi tekee virheitä – mutta tärkeintä on se, miten niihin reagoi. Anteeksipyytäminen, itsensä kehittäminen ja avoin keskustelu lapsen kanssa luovat pohjan vahvalle suhteelle. Isyys ei ole staattinen tila, vaan matka, jossa opitaan ja kehitytään yhdessä lapsen kanssa.

    Oman isyyden muovaaminen

    Isyyden perusta on läsnäolo, rakkaus ja halu olla osa lapsen elämää. Se ei tarkoita, että pitäisi olla täydellinen tai että kaikki vastaukset olisivat heti valmiina. Tärkeintä on ottaa isyys vastaan omalla tavallaan ja muovata siitä sellainen, joka tuntuu oikealta ja omalle lapselle parhaimmalta.

    Jokainen isä on erilainen, ja jokainen isyyden matka on ainutlaatuinen. Se, ettei ole saanut omaa mallia, voi jopa olla etu – se antaa vapauden rakentaa isyyttä ilman valmiita kaavoja. Kunhan on valmis olemaan läsnä, oppimaan ja rakastamaan, on jo hyvällä tiellä kohti hyvää isyyttä.

    Loppusanat ja kysymys lukijoille

    Isäksi kasvaminen ilman omaa esimerkkiä voi olla haastavaa, mutta se ei ole mahdotonta. Jokainen päivä tarjoaa uuden mahdollisuuden olla parempi isä ja oppia lisää. Tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla läsnä lapsensa elämässä.

    Millaisia ajatuksia tai kokemuksia sinulla on isyydestä ilman omaa mallia? Oletko kohdannut haasteita tai löytänyt keinoja, jotka ovat auttaneet sinua vanhemmuudessa? Jaa ajatuksesi kommenteissa!

  • Stressitön joulu: vinkit iloon ja yhdessäoloon

    Stressitön joulu: vinkit iloon ja yhdessäoloon

    Joulu on monille vuoden kohokohta, mutta usein sen mukana tulee myös stressi. Lahjojen hankinta, kodin siivoaminen, ruoanlaitto ja perinteiden ylläpitäminen voivat tuntua raskailta, varsinkin jos budjetti on tiukka tai oma jaksaminen koetuksella. Lapsille joulu on kuitenkin ennen kaikkea taianomaista aikaa, ja siihen voi panostaa ilman suuria rahasummia.

    Tässä ajatuksia stressittömästä joulusta ja vinkkejä siihen, miten tehdä joulusta lapsille ikimuistoinen, vaikka taloudellinen tilanne olisi tiukka.

    Joulu ilman stressiä – onko se mahdollista?

    Stressi syntyy usein siitä, että asetamme itsellemme liikaa paineita. Täydellisyys ei kuitenkaan ole lasten mielissä. He muistavat tunnelman, yhdessäolon ja pienet hetket – eivät sitä, kuinka täydellisesti kuusi oli koristeltu tai miten kalliit lahjat he saivat. Tärkeintä on miettiä, mikä teille perheenä on tärkeää. Onko se rauhallinen yhteinen hetki, hyvä ruoka vai leikkiminen uusilla leluilla? Keskity siihen.

    Muutama vinkki stressittömyyteen:

    • Priorisoi. Kaikkea ei tarvitse tehdä. Valitse tärkeimmät asiat, jotka tuovat teille iloa.

    • Pyydä apua. Jos sinulla on puoliso tai läheisiä, jaa tehtäviä. Jokaisen ei tarvitse kantaa kaikkea yksin.

    • Ole armollinen itsellesi. Epätäydellisyys on osa elämää, ja se tekee jouluistakin inhimillisempiä.

    Hauska joulu pienellä budjetilla

    Joulu ei ole rahan kulutuskilpailu. Lapset eivät arvosta lahjojen hintaa vaan niiden tuomaa iloa ja yllätystä. Tässä muutamia tapoja luoda joulumieltä pienelläkin rahalla:

    1. Itse tehdyt lahjat. Lapset arvostavat asioita, joihin on käytetty aikaa. Esimerkiksi itse askarreltu lautapeli, omasta valokuvasta tehty palapeli tai käsinkirjoitettu satu voivat olla yhtä arvokkaita kuin kaupan lahjat.

    2. Kokemukset tavaran sijaan. Yhteiset kokemukset, kuten piparien leivonta, lumisota tai yhdessä katsottu elokuva, jättävät pitkäkestoisempia muistoja kuin tavaralahjat.

    3. Joulukalenteri erilaisella twistillä. Tee itse joulukalenteri, jossa jokaisen luukun takaa löytyy pieni tehtävä tai yllätys. Esimerkiksi: “Leikitään yhdessä tunti”, “Piirretään joulukortti mummille” tai “Pidetään suklaaherkuttelupäivä.”

    4. Kierrätyslahjat. Käytettyjen tavaroiden kaupoista tai kierrätysryhmistä voi löytää upeita leluja ja pelejä edullisesti. Lapset harvoin välittävät, onko lahja uusi vai käytetty.

    5. Luova lahjojen paketointi. Käytä vanhoja sanomalehtiä, piirustuksia tai kangaspaloja pakkausmateriaalina. Se tuo lahjoihin persoonallisuutta ja säästää rahaa.

    Muista tunnelman tärkeys

    Lopulta lapset muistavat joulusta sen tunnelman. Jos vanhemmat ovat stressaantuneita, se heijastuu lapsiinkin. Mutta jos kodissa on naurua, lämpöä ja yhdessä tekemisen iloa, lapset muistavat sen. Tunnelmaa voi luoda yksinkertaisilla asioilla: kynttilänvalolla, musiikilla ja yhteisillä hetkillä.

    Meidän perheessämme on vuosien varrella opittu, että joulu on juuri niin hyvä kuin millaiseksi me sen itse teemme. Ei väliä, onko pöydässä viisi laatikkoruokaa vai kaksi, eikä sillä, onko kuusen alla lahjoja vähän vai paljon. Tärkeintä on, että olemme yhdessä.

    Mitä vinkkejä sinulla on stressittömän ja hauskan joulun viettoon? Entä millaisia budjettiratkaisuja olette tehneet perheenne jouluihin? Kommentoi alle ja jaa oma kokemuksesi!

  • Kuinka Juhliminen Tukee Perhesuhteita

    Kuinka Juhliminen Tukee Perhesuhteita

    Tässä kun parhaillaan toivun viikonlopun juhlinnasta, onkin hyvä hetki kirjoittaa muutama ajatus aiheesta. Juhliminen ja siitä seuraavat tuntemukset herättävät usein pohdintaa ja nyt on tilaisuus pukea niitä sanoiksi.

    Minusta itsestäni voisi sanoa sen verran, että nautin juhlimisesta ja erityisesti siitä, kun pääsen istahtamaan kapakkaan tuopillisen ääreen. Olut maistuu parhaimmalta seurassa ja kapakassa vietetty aika on minulle varsin mieluisaa ja hauskaa ajanvietettä. Se tuo oman rentoutumisensa ja irrottautumisensa arjen kiireistä. Juhliminen, olipa se sitten syntymäpäivät, ystävien tapaamiset tai muuten vain illanviettoa, kuuluu elämääni luontevasti.

    Mitä tulee perhe-elämääni, meillä kotona on selkeä linja: lasten ollessa paikalla emme koskaan ole humalassa ja itse asiassa he ovat hyvin harvoin nähneet meitä ylipäätään juomassa alkoholia. Tämä on meille tietoinen valinta ja osa kasvatuksellisia periaatteitamme. Haluan, että lapsemme näkevät alkoholin sellaisena, kuin me sen ymmärrämme – satunnaisena nautintona, ei arjen rutiinina.

    Mieluummin nautimme alkoholista kodin ulkopuolella, esimerkiksi juuri kapakassa. Tälle valinnalle on omat perustelunsa, joista yksi liittyy taustaamme ravintola-alalla. Olemme molemmat tehneet pitkän uran ravintoloissa ja tämä on antanut meille arvostusta kapakkaoluen merkitystä kohtaan. Ei vain nautinnollisessa mielessä, vaan myös sen työllistävän vaikutuksen kautta. Ymmärrämme hyvin, että jokainen tuoppi ja illanvietto ravintolassa tukee monia ihmisiä ja yrityksiä – olipa kyse tarjoilijoista, keittiön henkilökunnasta tai yrittäjistä. Siksi valitsemme useimmiten kapakan kodin sijaan, kun haluamme nauttia oluen tai kaksi.

    Kaiken kaikkiaan juhliminen on minulle sosiaalinen ja rentouttava kokemus, joka saa arjen tuntumaan hetkellisesti kevyemmältä.

    Meillä on vaimon kanssa tavoitteena päästä ainakin kerran kuussa treffeille ja samalla käydä hieman nauttimassa kapakoiden tunnelmasta. Tämä tavoite ei aina toteudu, mutta yllättävän hyvin olemme kuitenkin onnistuneet järjestämään aikaa toisillemme säännöllisesti. Mielestäni tällaiseen kuukausittaiseen irtiottoon jokaisen perheellisen parisuhteen kannattaisi pyrkiä. Se on tapa pitää huolta siitä, että vanhempien keskinäiset suhteet pysyvät virkeinä ja yhteys säilyy arjen kiireiden keskellä. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, joten en lähde nyt toistamaan itseäni enempää.

    Joka tapauksessa, vaikka perhe ja arki ovat elämässäni tärkeitä, juhliminen on myös omaan elämänfilosofiaani kuuluva asia, jota pidän tärkeänä – ja ennen kaikkea hauskana. Juhliminen tarjoaa tilaisuuden irrottautua arjen rutiineista ja löytää hetkellinen vapaus. En kuitenkaan tarkoita, että juhlimisen pitäisi aina sisältää alkoholia. Kuitenkin omalla kohdallani juhliminen ja alkoholin nauttiminen, esimerkiksi oluen muodossa, kulkevat usein käsi kädessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että alkoholi olisi ainoa syy tai tarkoitus juhlia. Tärkeintä on se, mitä juhliminen itsessään edustaa ja mitä merkityksiä se kantaa mukanaan.

    Juhlimisen ydinasia minulle on nimenomaan irtiotto arjesta. Se on keino jättää hetkeksi taakseen ne arkiset huolet, jotka pyörivät mielessä viikosta toiseen. Kun istuu kapakassa tuopin ääressä tai astuu tanssilattialle, tuntuu kuin kaikki arjen murheet jäisivät hetkeksi syrjään. Sitä kautta voi saada kaivattua hengähdystaukoa ja ehkä jopa perspektiiviä omaan arkeen. Ne samat huolet kyllä odottavat maanantaina, mutta ainakin hetken ajan ne voi unohtaa ja antaa mielen levätä.

    Juhliminen ei siis ole vain keino pitää hauskaa, vaan se voi olla myös tärkeä tapa ladata akkuja ja palautua. Monesti ajatellaan, että juhliminen olisi jotain pinnallista tai vain hetkellistä hupia, mutta minulle se on tapa vahvistaa omaa jaksamista ja hyvinvointia. Kun arjesta pystyy välillä irrottautumaan ja löytämään ilon jostain muusta, palaa sen jälkeen uusin voimin takaisin vastuisiin ja velvollisuuksiin.

    Siksi uskon, että säännöllinen irtiotto, olipa se sitten treffi-ilta puolison kanssa tai ystävien tapaaminen, tekee hyvää niin yksilölle kuin parisuhteellekin.

    Koen, että juhliminen on minulle enemmänkin synonyymi rentoutumiselle. Tämä liittyy vahvasti siihen, että elämä lapsiperheessä harvoin tarjoaa mahdollisuuksia laiskaan lepopäivään kotona. Kaikki vanhemmat tietävät, kuinka koti täyttyy tehtävistä heti lasten syntymän jälkeen. Kun arki pyörii ympärillä, harvoin tulee hetkeä, jolloin voisi vain istua alas ja olla tekemättä mitään. Aina on jokin velvollisuus odottamassa: pyykkikone täytettävänä, tiskit tiskattavana tai lastenhoitoon liittyvät tehtävät hoidettavana. Vaikka kuinka haluaisi rauhoittua kotioloissa, kotona rentoutuminen on usein haastavaa, sillä tehtävät eivät koskaan lopu. 

    Tästä syystä rentoutuminen vaatii kodin ulkopuolelle lähtemistä. Kun astuu ulos arjen ympyröistä ja ympäristöstä, jossa velvollisuudet muistuttavat jatkuvasti itsestään, rentoutuminen on mahdollista. Kun lähdemme viettämään iltaa, oli se sitten ystävien seurassa tai kahdestaan, se on keino irrottautua hetkeksi kaikista näistä asioista. Juhliminen tarjoaa meille tilaisuuden unohtaa kotona odottavat tehtävät ja keskittyä pelkästään hauskanpitoon ja toisiimme.

    Esimerkiksi tässä taannoin, kun olimme juhlimassa ja ilta vei meidät tanssilattialle. Lopulta tanssimme aina valomerkkiin asti, eikä silloin yön pikkutunneilla mikään tuntunut paremmalta kuin musiikin mukana liikkuminen ja hetkestä nauttiminen. Vaikka sunnuntaiaamuna herätessä valinta tuntui hieman kyseenalaiselta – kun olo oli väsynyt ja pää hieman raskas – niin illan aikana koettu irtiotto arjesta oli todellakin sen arvoinen. Kun yöllä tanssi ja nauroi, se tuntui maailman parhaimmalta idealta.

    Vaikka sunnuntaina saattoi hetken kyseenalaistaa omat valintansa, jo maanantaina tunsi olonsa tyytyväiseksi. Irtiotto oli juuri sitä, mitä tarvitsimme. Se ei ollut vain hauskanpitoa, vaan myös tapa ladata henkisiä akkuja, saada hetkeksi etäisyyttä arjen paineisiin ja palautua.

    Juhlimisen idea onkin juuri siinä, että se tarjoaa tilaisuuden paeta hetkeksi. Se voi olla illallinen ravintolassa, yö klubilla tai vain tuopin nauttiminen kapakassa – tärkeintä on, että se irrottaa meidät arjen kierteestä ja antaa meille hetken vapauden. Ja vaikka juhlinnan jälkeen saattaa tuntea olonsa väsyneeksi, kokonaisvaltainen tyytyväisyys valtaa mielen, kun muistaa, että se hetki oli omistettu pelkästään itselle ja rentoutumiselle.

    Eli yhteenvetona voisin todeta, että muistakaa tehdä säännöllisesti asioita mikä teitä rentouttaa ja nauttikaa itsestänne ja toisistanne.

  • ERO!

    ERO!


    Tässä seuraavassa blogissa käsittelen eroa. Myös kaikille tutuille kerrottakoon tässä vaiheessa, että me emme ole eronneet ja pahasti siltä näyttää, että emme myöskään tule eroamaan ;). Eli käsittelen tätä aihetta loogisena enkä sydän särkyneenä tunteiden vallassa.

    Lähdetään siitä ensimmäisenä liikkeelle, että erot eivät ikinä ole samanlaisia ja ero tilanteessa kumpikin osapuoli kokee tilanteen omalla tavallaan. Ei ole kahta samanlaista kokemusta eikä kahta samanlaista ero. Tämän varmasti ymmärtää kaikki. Tai ainakin kaikki, jotka on eronnut useammin kuin kerran. Itsellä eroja menneisyydessä on useampia. Aina yläasteen eroista, kun seurustelua oli takana vasta viikkoja, niin myös siihen, kun seurustelua on takana jo melkein viisi vuotta. Mielestäni nuo ”yläaste” erot ovat kaikessa söpöydessään parhaita opettamaan sydänsurujen ja tunteiden hallintaa. Itsellä on onneksi aina ollut avoin keskusteluyhteys kotona, ja äiti olikin yleensä ensimmäinen jolle eroistani kerroin. Tällöin myös sain kaakaota ja popcornia ja nehän siinä tilanteessa maistui.

    Mutta asiaan. Eli tässä vuosien varrella olen seurannut erilaisia erotilanteita ja ollut niissä osana. Eroissa on aina se ”ongelma” että silloin tunteet ottaa vallan. Tämä on tietenkin täysin luonnollista ja pitääkin ottaa, kun tunteet ovat kuitenkin ne, jotka ohjaavat erosta ylipääsemistä parhaiten. Ensimmäiset päivät on pahimmat ja tämän jälkeen joka päivä on hieman parempi. Loogisesti kuitenkin, jos ajatellaan, niin eroon on aina jokin syy. Tämä syy on usein myös tosi looginen ja sen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään miksi ero on fiksu ratkaisu. Mutta voisiko siinä sitten olla usein esimerkiksi, että on kerennyt jo patoutua paljon asioita ja sitten toinen ehdottaa eroa ja sitten nämä patoutuneet asiat purkautuvat, kun vielä on mahdollista ne purkaa… En tiedä, mutta joissain tapauksissa tämä voi olla. Sitä en ymmärrä, että miksi joillekin on tärkeää esimerkiksi se kumpi jättää tai muuta vastaavaa… Ihan kuin se olisi joku kilpailu. Jos tuota asiaa pitää edes vähänkään tärkeänä, niin tällöin parisuhde on jo lähtökohtaisesti väärille raiteille. Tämähän luo skenaarion, missä joka riidassa heitellään erokorttia varmuuden vuoksi siltä varalta, että voi sitten sanoa olevansa se, joka jätti. Aivan mahdoton rakennuspalikka terveelle parisuhteelle.

    Sitten on tietenkin uskottomuudesta johtuvia eroja. Nämä ovatkin usein kinkkisiä, jos yrittää niihin logiikkaa miettiä. Tuollaisissa tapauksissa tunteet ottavat järjettömän ison vallan ja logiikka menee aivan romukoppaan. Kuitenkin isoin kysymys näissä tapauksissa on, että miksi joku on uskoton. 
    Kuuluuko häneen luonteeseen? Eli tällöin hänen pitäisi itse ymmärtää olla poissa parisuhteesta. 
    Mikä johti siihen? Eikö kotona saanut sitä mitä halusi ja miksi ei? Eikö osattu puhua? 
    Oliko kännissä ja ei tajunnut? Typerin selitys ja ei saa ikinä mennä läpi.
    Uskottomuus voi johtua mistä vaan ja tämän asian kanssa ei mielestäni kannata olla ehdoton siihen, että heti jos joku pettää, niin se on ero. Vaan pitäisi pystyä ensin miettimään järjellä… Tiedän se on aluksi aivan mahdotonta…

    Kuitenkin jos tuota uskottomuus asiaa vielä pohdin itseni kannalta. Me olemme olleet yhdessä vuodesta 2008 eli yli 16 vuotta. Meillä on kaksi lasta ja arki rullaa kivasti. 
    Olisinko minä (tai vaimoni) valmiita heittämään tämän kaiken roskiin vain sen takia, että jompikumpi on uskoton… Omasta puolesta tiedän, että en missään nimessä olisi ja olen melko varma, että vaimoni on täysin samaa mieltä. Tämä olisi enemmänkin yksi haaste lisää meidän suhteessamme, josta selvitään jälleen yhdessä. Kuitenkin tiedostan sen, että jos näin kävisi, niin ajattelisinko silti näin loogisesti vai lähtisikö tunteet laukalle. Todella vaikea sanoa, mutta näin kuitenkin loogisesti haluaisin asiaa ajatella. Tuntuu ainakin erittäin hassulta ajatukselta, että yhden illan virheen takia hajottaisin lasten kodin ja laittaisin heidät sopeutumaan uuteen minkä jompikumpi aikuisista on aiheuttanut. No toivottavasti asiaa ei ikinä tarvitse tunteiden kautta miettiä.

    Sitten vielä tuosta erosta, kun mukana on lapsia.
    Kun lähipiirissä tapahtuu tällaisia eroja, niin usein mietimme keskenämme, että mitä me tekisimme tuossa tilanteessa. Varmasti muutkin tätä aina pohtivat, mutta jos ette niin suosittelen lämpimästi. 
    Olemme vahvasti sitä mieltä, että jos esimerkiksi nyt eroaisimme syystä x, niin tekisimme siten, että nykyinen asuntomme on se missä lapset asuvat ja aikuinen vaihtuu siellä viikoittain. Hommaisimme siis jostain kaksion ja sitten aikuiset vaihtaa viikoittain asuntoa. Ei lapset.
    Koska mielestäni siinä ei ole mitään järkeä, että jos aikuiset hölmöilee ja päätyvät eroon, niin minkä takia lapsen pitäisi siitä kärsiä. Kuitenkin se, että jompikumpi vanhemmista on vain joka toinen viikonloppu lastensa kanssa on väärin lapsia ja sitä vanhempaa kohtaan. Tiedän kyllä, että ero tilanteissa toinen vanhemmista saattaa olla niin jääräpää, että vaihtaa vaikka paikkakuntaa tai muuttaa uuden puolison luo ynnä muuta ja tämän takia tämä on mahdotonta… No tässä tullaan siihen, että tällaisissa tapauksissa kyseinen vanhempi laittaa oman etunsa lastensa edun edelle ja lähtökohtaisesti tekee mielestäni silloin väärin. Kuitenkin silloin kun päätetään ruveta vanhemmiksi, niin silloin pitää ymmärtää, että siihen sitoudutaan loppuun asti. Varsinkin kun lapset ovat vielä kouluikäisiä tai alle, niin vanhemmalla ei ole mielestäni mitään asiaa laittaa omaa etua lapsen edun edelle.

    Tämän sanottua näen jo sieluni silmin, kun vaimoni on minulle uskoton ja suutun niin saatanasti, että muuta Lappiin erakoksi… Sitten minulle tullaan näyttämään tätä tekstiä saate sanoin, että: ”Miten meni?”
    Mutta kuten tuolla jo heti alussa kirjoitin, niin tämä kaikki on nyt loogisesti ajateltuna kirjoitettu ilman tunteita. Kukaan ei voi tietää miten erotilanteessa tunteet ottaa vallan. 
    Summattuna: Kaikki kokevat erot omalla tavallaan.

  • Lapsivapaa

    Lapsivapaa

    Lapsivapaista haluaisin heittää vähän mietteitä ja toivoisin tähän myös vähän kommentteja tuonne alas, että miten muilla nämä menee. Minkä ikäiset lapset, kuinka usein lapsivapaata ja mitä silloin teette? Tai mitä vain haluat kertoa. 

    Meillä on siten, että lapsivapaa yleensä tarkoittaa sitä, että lapset ovat yötä isovanhemmilla. Asumme itse Helsingissä ja isävanhemmat asuvat Järvenpäässä ja Valkeakoskella. Pari kertaa on ollut lastenvahti meillä, mutta jotenkin koemme sen hankalaksi, kun yleensä se miksi tarvitsemme lapsille hoitoa, johtuu siitä, että on jotkut bileet tai sitten joku keikka mihin menemme. Tai sitten jos menemme Liverpooliin katsomaan jalkapalloa. Olemme pyrkineet käydä kerran kaudessa katsomassa yksi peli ja siinä onkin aina säätämistä. Palaan tähän, vaikka vielä lopussa.

    Mutta juuri tuo, että keikat alkavat yleensä myöhään ja bileet jatkuvat aamuun, joten lastenvahdin tarvisi olla meillä myös pitkään ja jotenkin se tuntuu ikävältä. Vai koenko tän jotenkin väärin. Meidän lapsemme ovat 8- ja 5-vuotta ja vielä menee muutama vuosi, että voi heitä keskenään jättää. Vai meneekö? Olemme siis kokeneet, että on helpompaa silloin, kun saamme lapset isovanhemmille yöksi. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään edes joka kuukausi mahdollista, niin ”ulos” pääsyt on meillä aika harvassa. Vai onko? Mikä on ”normaali” määrä? Onko sellaista?

    Meillä on tässä asiassa vaimon kanssa kasvatuksellinen ero myös. Minun tapauksessani olimme minua vuoden vanhemman siskon kanssa jo aika pienestä asti keskenämme. Olen jo aikaisemmissa kirjoituksissa kertonut, että kun muutimme Tampereelle äidin yliopisto-opintojen myötä, niin äiti oli noin kolmekymmentä ja leski uudessa kaupungissa. Pitihän hänen päästä sosialisoimaan. Me kuitenkin aina pärjättiin ja kaikki meni hyvin. Katsottiin leffoja ja syötiin herkkuja. Vaimolla tilanne on ollut eri.

    Mutta joka tapauksessa pääsemme ihan kivasti tuulettumaan vaimon kanssa ja varsinkin silloin, jos menemme Liverpooliin tai Tuska festareille, niin tällöin olemme saaneet lapset pitemmäksi ajaksi hoitoon ja tämä on mahtavaa. Kuitenkin tuo Liverpoolin reissu on yleensä minimissään sen 2–3 yötä lentojen ja muiden säätöjen takia ja Tuska on myös sen 3 yötä. Nämä kun kerran vuoteen onnistuvat, niin kaikki loppu on vaan nonparelleja jätskin päällä.

    Kuitenkin mielestäni on tärkeintä aina se, että mitä teemme silloin kun saamme lapset yökylään. Meillä se yleensä tarkoittaa, että katsomme mitä keikkoja olisi tarjolla tai menemmekö Liverpoolin peliä johonkin katsomaan. Jos näissä kategorioissa ei ole mitään mikä osuu silmään, niin tällöin yleensä lähdemme vain kiertelemään Helsinkiä ja katselemaan paikkoja missä emme ole ennen käyneet ja siinä matkalla sitten katsastetaan pubi, jos toinenkin. Tärkeimpänä kuitenkin, että meillä edelleen juttua keskenämme riittää ja osaamme vieläkin pitää keskenämme hauskaa, vaikka olemme jo hauskaa pitäneet yhdessä kuusitoista vuotta. Tämä se varmaan on tärkeintä, että kun mahdollisuus lapsivapaaseen tulee, niin silloin myös käyttää sen mahdollisuuden. Meillä kun ei ole sellaista ex tempore mahdollisuutta lähteä, niin sen takia nuo sattumanvaraiset lapsivapaat on meille mitä parhaita yllätyksiä.

    Toki kyllähän sitä ilman toista aina voi ex temporeen lähteä ja lähdetäänkin, mutta kun jotenkin sen toisen kanssa se ulkoilu on aina vähän kivempaa ja merkityksellisempää. Ei siinä, etteikö kavereidenkin kanssa kivaa olisi ja onkin todella hauskaa, mutta se on eri lailla hauskaa.

    Mutta olisi kiva kuulla vähän siitä mitä muut tekevät ja kuinka usein ynnä muuta sellaista, mitä vaan haluatte kertoa. Kuinka esimerkiksi kiireellisen arjen keskellä pidätte huolta ihmissuhteistanne. Lapsivapaa on kuitenkin mielestäni tärkeimpiä asioita ihmissuhteiden kannalta ja esimerkiksi parisuhteesta huolenpitäminen lapsiarjen keskellä on välillä erittäin haastavaa, mutta se kuitenkin pitää parhaiten perheen kasassa ja vaatii molempia osapuolia toimiakseen. 

    Eli huolehtikaa lasten lisäksi myös toisistanne.

  • OLIN HYVÄ VANHEMPI ENNEN KUIN SAIN LAPSIA

    OLIN HYVÄ VANHEMPI ENNEN KUIN SAIN LAPSIA

    Ennen vanhemmuuden konkreettista alkua, ajatukseni ja käsitykseni lastenkasvatuksesta olivat selkeät ja ehdottomat. Katselin usein ympärilleni – olipa kyseessä sitten supermarketin vilinä, ravintolan hälinä tai puiston leppoisa iltapäivä – ja huomasin itseni arvostelevan vanhempia, joiden lapset eivät käyttäytyneet ”sopivasti”. Nämä hetket tarjosivat minulle tilaisuuden arvostella, analysoida ja muodostaa mielipiteitä siitä, miten minä tekisin asiat toisin, paremmin.

    Muistan elävästi kerrat, kun törmäsin tilanteisiin, joissa lapsi puhkesi itkuun tai raivokohtaukseen julkisella paikalla. Vitsikkäästi voisin verrata tätä käytöstä tietyissä poliittisissa piireissä vallitsevaan mentaliteettiin. Eli kuinka äänekkäimmin vaatimalla näyttää saavan tahtonsa läpi. Mutta totuus on, että näin se ei kuuluisi olla. Vanhempana tehtäväni on opettaa lapsilleni, että elämässä ei aina saa mitä haluaa, ja että pettymysten kohtaaminen sekä niistä selviäminen ovat tärkeitä taitoja. Vanhemman reaktio – tai reagoimattomuus – tällaiseen tilanteeseen oli minulle kuin suora kutsu arvostella ja kuvitella, kuinka minä hoitaisin asian paremmin.  Ajattelin usein itsekseni: ”Miksi et vain tee jotain? Näetkö et lapsesi tarvitsee sinua juuri nyt?” tai ”Etkö ymmärrä, että hyväksymällä tuollaisen käytöksen opetat lapsellesi vääriä oppeja?” Tässä vaiheessa elämääni olin vakuuttunut, että olin valmis vanhempi, valmis kohtaamaan ja ratkaisemaan nämä haasteet suvereenisti.

    Mutta sitten, kun itse tulin vanhemmaksi, kaikki muuttui. Se itsevarmuus ja kriittisyys, joka oli niin luonteva osa minua ennen, alkoi murentua päivä päivältä, haaste haasteelta. Yhtäkkiä huomasin olevani se vanhempi, jonka toimintaa aiemmin arvostelin. Kohtasin tilanteita, joissa oma lapseni kiukutteli tai itki julkisesti, ja ymmärsin, että vanhemmuus ei ollutkaan niin mustavalkoista. Ymmärsin, että lapsi voi olla väsynyt, nälkäinen, tai yksinkertaisesti turhautunut – eikä aina ole olemassa yksinkertaista ratkaisua lopettaa itku tai raivo.

    Olen oppinut, että jokainen lapsi on yksilö ja että jokaisella vanhemmalla on oma, ainutlaatuinen tapansa kohdata lapsensa tarpeet. Joskus se tarkoittaa, että on parempi antaa lapsen hetki kiukutella turvallisessa ympäristössä kuin yrittää pakottaa rauhoittumaan. Tämä ei ole merkki vanhemman kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä, vaan ymmärryksestä lapsen kehityksestä ja tarpeista.

    Esimerkiksi, kun oma lapseni saa kiukkukohtauksen kaupassa, koska en suostu ostamaan haluamaansa herkkua, en enää näe tilannetta vanhemmuuteni epäonnistumisena. Sen sijaan näen sen tilaisuutena opettaa lapselleni tärkeitä elämänoppitunteja: että emme aina saa sitä mitä haluamme, että pettymyksiä tulee kohdata ja että tunteiden hallinta on tärkeä taito. Antamalla periksi jokaiselle vaatimukselle en tekisi palvelusta lapselleni, vaan pikemminkin estäisin häntä oppimasta näitä keskeisiä elämäntaitoja.

    Kokemukseni on opettanut minulle, että vanhemmuus on jatkuvaa oppimista ja sopeutumista. Se on matka, joka haastaa meidät kasvamaan yhdessä lastemme kanssa. Tämä ei tarkoita, etteikö päiviin mahtuisi epäilyksiä ja hetkiä, jolloin toivoisi voivansa tehdä asiat toisin. Mutta se tarkoittaa myös hetkiä, jolloin ymmärrämme, että teemme parhaamme – ja että se riittää.

    Tämän ymmärryksen myötä olen oppinut katsomaan muita vanhempia uusin silmin. En enää tuomitse tai arvostele niin nopeasti, sillä ymmärrän, että jokainen meistä tekee parhaansa oman tilanteensa mukaisesti. Jokainen vanhempi, joka joutuu kohtaamaan lapsensa julkisen kiukkukohtauksen, käy läpi omaa oppimisprosessiaan. Ja vaikka se saattaa hetkellisesti häiritä muita, se on osa paljon suurempaa kasvatusprosessia, joka opettaa lapsille tärkeitä elämänarvoja.

    Vanhemmuus on opettanut minulle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ymmärrystä – sekä itseäni että muita kohtaan. Se on opettanut, että vanhemmuuden haasteet ovat yhteisiä kaikille, riippumatta siitä, kuinka valmistautunut luulee olevansa. Ja se on opettanut, että jokainen hetki, joka alun perin tuntui kaaokselta tai epäonnistumiselta, on itse asiassa tilaisuus oppia, kasvaa ja kehittyä yhdessä lapseni kanssa.

  • Isällistä pohdintaa

    Isällistä pohdintaa

    Nyt kun lapset ovat 5- ja 8-vuotiaita, niin täytyy vähän pysähtyä pohtimaan ja arvioimaan mitä asioita me teemme oikein ja missä olisi parannettavaa…

    Mielestäni hyviä asioita on selkeästi se, että olen luonut turvallisen ja avoimen ympäristön meille kotiin. Kaikesta voidaan puhua avoimesti asioiden oikeilla nimillä ja ainakin vanhemmasta on muodostunut todella mietteliäs pohdiskelija ja hän uskaltaa kysyä kaikkia mahdollisia askarruttavia kysymyksiä meiltä suoraan. Asioista mitä hän kuulee esimerkiksi koulunpihalla tai vaikka uutisista, niin hän uskaltaa suoraan kysyä mitä mikäkin tarkoittaa ja sitten hän pohtii kovaa omaa kantaansa kyseiseen asiaan. Pienempi taas vielä heittää vähän lekkeriksi kaikki asiat ja hänen kanssaan pohdiskelut meneekin yleensä nauramiseksi ja pölhöilyksi.

    Tämä on mielestäni meiltä todella onnistunutta, koska kun lapsi kasvaa niin hänen päässään pyörii paljon kaikkea ihmeellistä ja jos niitä ei uskaltaisi kysyä, niin asiat jäisivät pahasti pyörimään päähän ja johtopäätös hänellä voisi olla vääristynyt.

    Myös me olemme onnistuneet mielestäni hyvien harrastusten löytämisessä. Molemmat saavat matalalla kynnyksellä kokeilla juttuja ja molemmille on hyvät harrastukset löytynyt mistä tykkäävät. Toki olemme myös iloisia siitä, että pystymme nykypäivänä harrastukset heille toteuttamaan. Nykypäivän harrastusten hinnoilla tämä ei valitettavasti ole itsestään selvyys. Vaikka olen vahvasti sitä mieltä, että hyvät harrastukset ovat avain siihen, että lapset pysyvät poissa hölmöilyistä. Harrastukset tuovat kuitenkin uusia kavereita eri ympyröistä ja pääsee kokemaan kavereiden kanssa kokemaan onnistumisia ja epäonnistumisia, mitkä kasvattavat eri tavalla.

    Se missä taas olisi kehitettävää seuraavalle sanotaan viidelle vuodelle, olisi ainakin ajan käytössä ja säännöllisyydessä. Lipsumme helposti sovituista, koska meillä ei ole riittävästä aikaa ja energiaa pitää kiinni sovituista normeista. Ei nyt siis puhuta mistään isoista asioista, mutta kuitenkin. Tämä on sellainen mihin meidän tarvitsisi paremmin keskittyä. Jos vaikka sovimme, että vain lauantaina on karkkipäivä, niin kyllä sitä silti joku pieni karkki saatetaan ostaa tiistaina, kun vaan tekee mieli… Tarvitsemme siis selkärankaa sovittuihin päätöksiin.

    Tällä korostaisimme lapsille sitä, että jos jotain sovitaan niin siinä pitää pysyä. Kuitenkin tätä lapsiltamme vaaditaan ja sitten emme itse siinä pysy, niin se tuo lapsille helposti kuvan siitä, että aikuinen voi sanoa jotain ja tehdä toista. Tämä ei tietenkään ole hyvä asia.

    Esimerkkinä takaisin noihin harrastuksiin: Meillä on harrastuksissa sääntö, että ilmaiset käynnit kun on käyty ja sen jälkeen, jos jatkaa pitää sitoutua koko kauteen. Mikä nyt on yleensä se 5–6 kuukautta. Eli jos vaikka poika päättää aloittaa koripallon elokuussa ja jatkaa sitä vuoden loppuun asti, niin silloin sitä ei voi lopettaa ennen vuoden vaihdetta. Mutta samalla itse saatamme lipsua sopimuksistamme heidän edessänsä… Ei hyvä… 

    Tuossa ajankäytössä meillä on myös paljon parannettavaa. Pitäisi opetella ennakoimaan esimerkiksi ruuan suhteen paremmin ja lopettaa työt tiettyihin aikoihin. Sekä sanoa monille ulkopuolisille projekteille ei vaikka ne kuinka mielenkiintoisilta vaikuttaisi. Pitäisi ottaa vaikka niinkin karu asenne, että ei tee mitään enää ilmaiseksi. Aina vaatii jokaisesta projektista jonkun korvauksen, niin sitten siitä edes tulisi sitten rahaa, vaikka lasten harrastuksiin. Eli menetetystä ajasta tulisi edes joku hyöty… Toki rahaa en oikein osaa pyytää, jos joku on vaan siistin kuuloinen juttu.

    Pääasia on nyt ainakin se, että tämä pohdinta huomauttaa siitä, että olen tietoinen tästä ongelmasta ja sehän on yleensä se ensimmäinen askel parempaan suuntaan. Kylläpäs tämä kirjoittaminen on mielenkiintoista, kun alkuun ajattelin tästä tekstistä tulevan aivan erilainen, mutta kun rupean vaan jotain asiaa pohtimaan, niin lopputulos meneekin aivan eri suuntaan. Tämä on hienoa ja mieltä avartavaa.

    Nyt siis meidän tarvitsee aikuisina ottaa itseämme niskasta kiinni ja näyttää lapsille samanlaista esimerkkiä, kun mitä heiltä vaadimme. Tehkää tekin samoin.

    ← Back

    Your message has been sent

  • Iltalehden haastattelu

    Iltalehden haastattelu

    Iltalehti halusi haastatella minua ja minun blogiani. Tämä oli todella jännittävää. Tässä blogissa kerron tilanteesta ja lopussa on linkki itse juttuun.

    Sain yllättäen sähköpostiini yhteydenotto pyynnön Iltalehden toimittajalta Noora Viléniltä, koska hän oli törmännyt blogiini ja koki, että haluaisi minua haastatella iltalehteen. Tämähän minulle kävi, mutta ainoa ehto minulla oli, että juttu ei saa olla maksumuurin takana, koska tärkeintä minulle on saada tarinani maailmalle kaikkien luettavaksi. Tämä oli Nooralle ok ja sovimme haastattelupäivän.

    Tähän välin hieman taustaa vastaavista tilanteista. Eli olen usein kyllä ollut puhumassa ihmisille tai lehdille, mutta ne ovat olleet yleensä osa työtäni tai jotain muuta vastaavaa. Nyt kuitenkin oli ensimmäistä kertaa aiheena jokin mikä on hyvin yksityistä ja minua koskevaa. Tällaiseen ”avautumiseen” ja itsestäni puhumiseen en ole tottunut ollenkaan.

    No onneksi vaimoltani sain preppaus apua aiheeseen ja luottamusta siihen, että varmasti se hyvin menee. Olihan aihe minulle kuitenkin erittäin tuttu ja sitä kautta siitä on helppo puhua. Kuitenkin takaraivossa jännitti aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.

    No itse haastattelu sovittiin toimistolleni Kamppiin ja onneksi toimittajan ammattitaidolla tilanteesta saatiin rento ja jutustelu meni luontevasti. Sitten pari päivää myöhemmin minusta otettiin kuvat ja pieni videopätkä juttuun.

    Tämä oli mieluinen kokemus kaiken kaikkiaan ja tänään 4.2.2024 juttu on luettavissa iltalehden nettisivuilla. Tästä linkistä pääset sen lukemaan.

    ← Back

    Your message has been sent

  • MEIDÄN VIIKKO

    MEIDÄN VIIKKO

    Tämä blogi on osa sarjaa nimeltä ”Meidän viikko”. Ideana on valita randomi viikko ja käyn tässä sarjassa läpi jokaisen päivän ja mitä se meidän arjessa piti sisällään. Julkaisin yhden blogin per päivä ja tästä pääset niihin kaikkiin käsiksi. Artikkelikuva luotu tekoälyllä.

    Jokainen viikko tuo mukanaan uusia tarinoita, haasteita ja ilon hetkiä. ”Meidän viikko” -blogisarjassani olen jakanut kanssanne elämämme yksityiskohdat päivä päivältä. Tässä on pieni maistiainen viikon jokaisesta päivästä, mutta jos kaipaat syvempää sukellusta, klikkaa linkkiä lukeaksesi koko päivän tarinan.

    Maanantai: Maanantaimme oli täynnä työn touhua ja perhe-elämän pyörittämistä. Päivä alkoi aikaisin ja oli täynnä työtehtäviä, mutta myös lasten koulunkäynnin ja kodinhoidon kanssa tasapainottelua. Lue lisää maanantaista tästä.

    Tiistai: Tiistaina aamukahvi ja Helsingin Sanomat auttoivat heräämään uuteen päivään. Työpäiväni oli täynnä palavereita, kun taas vaimoni hoiti arjen rutiineja, kuten lasten päiväkotiin viennin. Lue lisää tiistaista tästä.

    Keskiviikko: Keskiviikkona heräsin varhain ja suuntasin Jyväskylään työasioissa. Junamatka tarjosi rauhallisen hetken työskentelylle ja mietiskelylle. Kaupungissa kävimme tärkeän palaverin ja nautin paikallisesta tunnelmasta. Lue lisää keskiviikosta tästä.

    Torstai: Torstain rutiinit veivät meitä työn, lastenhoidon ja illan perheen yhteisen ajan pariin. Päivä oli täynnä arjen askareita, mutta löysimme aikaa myös yhdessäololle ja ulkoilulle. Lue lisää torstaista tästä.

    Perjantai: Perjantain opiskelu Haaga-Heliassa toi uusia oivalluksia ja sertifioinnin palvelumuotoilussa. Illalla ehdin vielä hoitaa työtehtäviä ennen viikonlopun alkua, tasapainotellen työn, opiskelun ja perhe-elämän välillä. Lue lisää perjantaista tästä.

    Lauantai: Lauantai tarjosi sirkuskoulua tyttärelleni ja työtiimin tapaamisen vaimolleni. Illalla osallistuimme ystäväni syntymäpäiväjuhliin, ja lapset viettivät yön mummilla. Lue lisää lauantaista tästä.

    Sunnuntai: Sunnuntaina heräsimme hitaasti edellisen illan juhlinnan jälkeen. Päivä sisälsi appiukon syntymäpäiväkahvit ja turvallisen kotimatkan huonosta säästä huolimatta. Sunnuntai oli rauhallinen päätös tapahtumarikkaalle viikolle. Lue lisää sunnuntaista tästä.

    Tämän viikon kautta voimme nähdä, miten monipuolista ja rikasta arki voi olla. Jokainen päivä toi mukanaan erilaisia kokemuksia, ja kirjaamalla ne ylös, voimme muistella ja arvostaa niitä entistä enemmän. Toivottavasti viikkomme tarinat innoittavat sinua löytämään oman elämäsi pienet ilot ja seikkailut.