Ennen vanhemmuuden konkreettista alkua, ajatukseni ja käsitykseni lastenkasvatuksesta olivat selkeät ja ehdottomat. Katselin usein ympärilleni – olipa kyseessä sitten supermarketin vilinä, ravintolan hälinä tai puiston leppoisa iltapäivä – ja huomasin itseni arvostelevan vanhempia, joiden lapset eivät käyttäytyneet ”sopivasti”. Nämä hetket tarjosivat minulle tilaisuuden arvostella, analysoida ja muodostaa mielipiteitä siitä, miten minä tekisin asiat toisin, paremmin.
Muistan elävästi kerrat, kun törmäsin tilanteisiin, joissa lapsi puhkesi itkuun tai raivokohtaukseen julkisella paikalla. Vitsikkäästi voisin verrata tätä käytöstä tietyissä poliittisissa piireissä vallitsevaan mentaliteettiin. Eli kuinka äänekkäimmin vaatimalla näyttää saavan tahtonsa läpi. Mutta totuus on, että näin se ei kuuluisi olla. Vanhempana tehtäväni on opettaa lapsilleni, että elämässä ei aina saa mitä haluaa, ja että pettymysten kohtaaminen sekä niistä selviäminen ovat tärkeitä taitoja. Vanhemman reaktio – tai reagoimattomuus – tällaiseen tilanteeseen oli minulle kuin suora kutsu arvostella ja kuvitella, kuinka minä hoitaisin asian paremmin. Ajattelin usein itsekseni: ”Miksi et vain tee jotain? Näetkö et lapsesi tarvitsee sinua juuri nyt?” tai ”Etkö ymmärrä, että hyväksymällä tuollaisen käytöksen opetat lapsellesi vääriä oppeja?” Tässä vaiheessa elämääni olin vakuuttunut, että olin valmis vanhempi, valmis kohtaamaan ja ratkaisemaan nämä haasteet suvereenisti.
Mutta sitten, kun itse tulin vanhemmaksi, kaikki muuttui. Se itsevarmuus ja kriittisyys, joka oli niin luonteva osa minua ennen, alkoi murentua päivä päivältä, haaste haasteelta. Yhtäkkiä huomasin olevani se vanhempi, jonka toimintaa aiemmin arvostelin. Kohtasin tilanteita, joissa oma lapseni kiukutteli tai itki julkisesti, ja ymmärsin, että vanhemmuus ei ollutkaan niin mustavalkoista. Ymmärsin, että lapsi voi olla väsynyt, nälkäinen, tai yksinkertaisesti turhautunut – eikä aina ole olemassa yksinkertaista ratkaisua lopettaa itku tai raivo.
Olen oppinut, että jokainen lapsi on yksilö ja että jokaisella vanhemmalla on oma, ainutlaatuinen tapansa kohdata lapsensa tarpeet. Joskus se tarkoittaa, että on parempi antaa lapsen hetki kiukutella turvallisessa ympäristössä kuin yrittää pakottaa rauhoittumaan. Tämä ei ole merkki vanhemman kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä, vaan ymmärryksestä lapsen kehityksestä ja tarpeista.
Esimerkiksi, kun oma lapseni saa kiukkukohtauksen kaupassa, koska en suostu ostamaan haluamaansa herkkua, en enää näe tilannetta vanhemmuuteni epäonnistumisena. Sen sijaan näen sen tilaisuutena opettaa lapselleni tärkeitä elämänoppitunteja: että emme aina saa sitä mitä haluamme, että pettymyksiä tulee kohdata ja että tunteiden hallinta on tärkeä taito. Antamalla periksi jokaiselle vaatimukselle en tekisi palvelusta lapselleni, vaan pikemminkin estäisin häntä oppimasta näitä keskeisiä elämäntaitoja.
Kokemukseni on opettanut minulle, että vanhemmuus on jatkuvaa oppimista ja sopeutumista. Se on matka, joka haastaa meidät kasvamaan yhdessä lastemme kanssa. Tämä ei tarkoita, etteikö päiviin mahtuisi epäilyksiä ja hetkiä, jolloin toivoisi voivansa tehdä asiat toisin. Mutta se tarkoittaa myös hetkiä, jolloin ymmärrämme, että teemme parhaamme – ja että se riittää.
Tämän ymmärryksen myötä olen oppinut katsomaan muita vanhempia uusin silmin. En enää tuomitse tai arvostele niin nopeasti, sillä ymmärrän, että jokainen meistä tekee parhaansa oman tilanteensa mukaisesti. Jokainen vanhempi, joka joutuu kohtaamaan lapsensa julkisen kiukkukohtauksen, käy läpi omaa oppimisprosessiaan. Ja vaikka se saattaa hetkellisesti häiritä muita, se on osa paljon suurempaa kasvatusprosessia, joka opettaa lapsille tärkeitä elämänarvoja.
Vanhemmuus on opettanut minulle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ymmärrystä – sekä itseäni että muita kohtaan. Se on opettanut, että vanhemmuuden haasteet ovat yhteisiä kaikille, riippumatta siitä, kuinka valmistautunut luulee olevansa. Ja se on opettanut, että jokainen hetki, joka alun perin tuntui kaaokselta tai epäonnistumiselta, on itse asiassa tilaisuus oppia, kasvaa ja kehittyä yhdessä lapseni kanssa.
Vastaa