ISÄTÖN ISÄ

MINÄ, ISÄTÖN.

Oma isäni syntyi tammikuussa vuonna 1960. Hän oli kartanlukijana rallissa ja teki töitä paperitehtaalla. Hän soitti paljon kitaraa ja tykkäsi kalastaa. Hän myös osasi rakentaa pyynnöstäni mitä vaan.

Isäni murhattiin 6.11.1989. Olin tuolloin 14 päivää vajaa 4-vuotias. 

Isäni murhaaja sai tuomion taposta. Itse kutsun tapahtumaa murhaksi. Mielestäni jos menee toisen henkilön viereen ja sanoo ”Anteeksi”, jonka jälkeen ampuu aseella päähän, niin silloin se on murha. Isälläni oli suhde ampujan vaimon kanssa ja osaltaan tämä vaikutti siihen, että oikeus tuomitsi miehen taposta eikä murhasta.

Ampuja oli pienase harrastaja eikä hänellä ollut rikostaustaa, mutta laillisia aseita hänellä oli harrastuksen takia kotonaan.

Isäni ei ollut mikään maailman tunnollisin henkilö, mutta hän silti oli kohta neljävuotiaan pojan ainoa isä. Minun elämääni ei hänen hölmöilynsä vaikuttanut, sillä minulle hän kuitenkin oli aikuinen jota katsoin ylöspäin. Hän vei minua säännöllisesti kalastamaan ja näytti miten kitarasta saa ääniä ulos.

Ampujan näkökulmasta tuona kohtalokkaana marraskuisena iltana, hän koki miehisyytensä olevan uhattuna ja tunteiden vyöryssä teki ratkaisunsa, jonka seurauksena kuitenkin silmänräpäyksessä minulta vietiin kalakaveri ja tulevilta lapsiltani vietiin vaari. Tästä hetkestä eteenpäin minusta tuli isätön poika.

Asuimme tuolloin Kotkassa iskän ja äitin rakentamassa omakotitalossa. Tämä kuitenkin oli vaikea yhtälö äidillemme ja elämän jatkaminen Kotkassa tuntui mahdottomalta monelta kantilta. Tämän myötä äiti teki ratkaisun ja haki Tampereen yliopistoon opiskelemaan. Kun hän sai kuulla päässeensä sisään, hän pakkasi meidät autoon ja muutimme Tampereelle Kalkkuun. Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa. Muutimme siis kokonaisesta omakotitalosta omakotitalon yhteen huoneeseen. Saimme siskoni kanssa molemmat ottaa mukaan yhden lelun. Minä valitsin He-Mannin linnan, Grayskullin. Myöhemmin linna on jonnekin jäänyt, mutta äitini ja siskoni ostivat sen minulle uudestaan syntymäpäivälahjaksi aikuisiällä ja nyt linna on olohuoneessa paraatipaikalla.

Sitten muutimme opiskelija-asuntoon Lukonmäkeen ja sieltä Kaukajärvelle. Isättömyys ei tässä vaiheessa mielestäni minuun hirveästi vaikuttanut. Minulla oli paljon kavereita, joilla oli yh-äiti ja uskon, että se vaikutti varmaan paljon siihen, että pelkän äidin kanssa asuminen oli enemmän tapa kuin poikkeus. Myöskin kuoleman käsitteleminen tuossa iässä on vaikeaa. Tästä hyvänä esimerkkinä isäni hautajaisten jälkeen sanoin sen päivän olleen todella kiva päivä, kun näki sukulaisia ja sai kokista. 

Äiti oli eri mieltä.

Minulla on hieman ristiriitainen mielipide tästä tapahtumasta. 

Olen siis menettänyt isäni tragedian kautta, mitä en toivo tietenkään kenellekään. Mutta ilman tuota tapahtumaa en olisi siinä pisteessä elämää, missä olen nyt. Minulla on kaunis vaimo, ihanat lapset ja hyvä työ. Olemme kaikki terveitä ja elämästä ei löydy hirveästi mitään oikeaa valitettavaa.

Toki usein havahdun miettimään, että missä olisin, jos näin ei olisi tapahtunut. Kuitenkin isäni hölmöilyjen takia ennemmin tai myöhemmin vanhempani olisivat todennäköisesti päätyneet avioeroon. Olisin koko elämäni asunut todennäköisesti Kotkassa ja en olisi koskaan tavannut vaimoani.

Mutta olisinko pienestä asti oppinut purkamaan moottoreita ja saanut sitä kautta toisenlaisen onnellisen elämän?

Vaikea sanoa, mutta nykyinen elämä käy minulle paremmin kuin hyvin.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: