Kohdistan tässä mietteeni ensimmäisen lapsen odotusaikaan.
Odotusaika on “ei raskaana olevalle osapuolelle” aika reilusti helpompaa. Ainakin siltä se minulle vaikutti. Pääsääntöinen tehtävä minulla oli pitää huoli, että raskaana olevalla on kaikki hyvin. Hän teki raskausaikana esihenkilö tason töitä ravintola-alalla, joten jalkojen hieronta oli meidän taloudessamme jatkuvaa.
Lähtökohtaisesti pidin huolen kaikesta ruumiillisesta työstä, hoidin ruuat ja muun talouteen liittyvät yleiset työt. Toki vaimoni teki myös niitä paljon, mutta luonnollisesti loppua kohden koko ajan vähemmän. Tämä on aika pientä kuitenkin siinä käytännön arjessa, verrattuna siihen mitä toinen tekee jatkuvasti.
Hienoin ja mieleenpainuvin hetki oli, kun kuultiin sydänäänet ensimmäisen kerran. Muistan elävästi, kuinka silloin minut valtasi aivan hirveä rakkauden tunne ja onni siitä, että olen saamassa lapsen. Asiasta tuli tässä tilanteessa jotenkin todellista. Siihen asti aihe oli minun päässäni ollut vielä puheen tasolla ja ei suoranaisesti minuun ollut tilanne vaikuttanut tai näkynyt meidän arjessamme. Totta kai olin erittäin tietoinen, että vaimoni mahassa kasvaa jälkikasvua, mutta noiden sydänäänien kautta tästä jälkikasvusta tuli minulle todellinen ja rakastuin häneen valtavasti.
Toki minulla oli tässä myös henkinen ongelma…
Minulla oli pelko siitä mitä tuleman pitää ja olenko riittävä tulevalle lapselle. Tästä en tietenkään hirveästi voinut vaimoni kanssa jutella, koska keskittyminen arjessa oli kuitenkin hänen hyvinvoinnissansa. Myöskin ongelmana oli se, että en kokenut myöskään hänen ymmärtävän hirveästi sitä epävarmuuden tasoa mikä minulla oli. Kuka tätä voisikaan ymmärtää? Oikeastaan ainoa, joka sitä voisi ymmärtää on sellainen henkilö, joka on elänyt minun elämäni. Niitä nyt ei tietenkään ole kuin yksi. Eli minä. Totta kai on paljon ihmisiä, jotka on kokenut tragedioita ja hirveämpiäkin asioita kuin minä, mutta jokainen heistä (kuten minäkin) on ainoa ekspertti siinä omassa elämässään. Vertaistukea mielestäni pitää tarjota ja tarvittaessa etsiä, mutta juuri omaan tilanteeseen on vaikea kenenkään täysillä samaistua.
Yritin aiheessa turvautua internetiin, mutta aiheesta ei mitään oikein löytynyt. Sen takia nyt toivon, että minun blogini löytyisi heidän käsiinsä, jotka samantyyppisiä tilanteita käy läpi. Aina saa vaihtaa kanssani ajatuksia.
No kuitenkin. Koin olevani pelkojeni kanssa aika yksin, mutta koska olen saanut selviämiseen perustuvan kasvatuksen ja mottoni on ensikuussa helpottaa, niin rupesin ajattelemaan asioita loogisuuden kautta. Eli kun alkoi hiipimään tunne siitä, että en pärjää ja en tiedä kuinka olla roolimalli lapselle, niin turvauduin ajatukseen, että on tässä muutkin pärjännyt, niin pärjään minäkin. Tämä ei ole tietenkään ideaali tapa käsitellä epävarmuuksia, koska tämä tunkee sen itse ongelman vain syvemmälle, mutta eipä sitä muita vaihtoehtoja oikein sillä hetkellä tarjoutunut.
Selvisin odotusajan suorittamalla ja ”kilpailemalla” mielessäni muiden isien kanssa. Ei se ideaalein ratkaisu, mutta toimi tässä tilanteessa.
Summauksena voisin siis sanoa, että itse odotusaika oli minulle fyysisesti aika helppo. Odottava osapuoli oli myös aika helppohoitoinen kokonaisuudessaan. Kunhan vaan jaksoin häntä hoitaa. Henkisellä puolella minulla oli aika paljon haasteita, mutta kun annoin loogisen puolen ottaa vallan ja ajattelin asioita sitä kautta, niin pärjäsin mielestäni tasolla 8/10.
Sitten elokuussa 2015 odotusaika päättyi.
