ISÄTÖN ISÄ

ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

Niin kuin aikaisemmassa blogissa (Lapsena eläminen isättömänä) kerroin, lapsuuteni isättömänä Tampereen lähiössä ei jättänyt minulle mielestäni mitään mullistavia haavoja, mutta muiden silmin asia on ollut ehkä vähän erinäköistä. 

Äitini on kirjoittanut päiväkirjaansa tällaisen tekstin 25.1.1991. Olin tuolloin 5-vuotias ja isän kuolemasta on vähän yli vuosi:

”Villellä on tosi kova miehen kaipuu. Uimahallissa oli neljä isää lapsineen, ja Ville meni heti heidän luokseen esittämään uimatemppujaan ja pyysi heitä katsomaan mitä hän osaa. En koskaan pysty täyttämään tuota aukkoa Villen elämässä”.

En luonnollisesti itse tätä muista, mutta tämän kaltaista käytöstä minussa on ollut. Tämä ei tietenkään mitenkään sano sitä, että äitini ei olisi ollut riittävä. Tuon ikäiselle pojalle, jolle isän kuolema ei ole vielä varmasti mennyt tajuntaan asti, on aivan mahdoton täyttää sitä aukkoa. Myöskään väkisin sitä ei pidä tehdä, ettei homma vahingossa mene yli, ja jonka seurauksena lapsi on vielä enemmän sekaisin siitä, mikä on miesmalli jota seurata. Kuitenkin väitän, että jos lapsi vaikka uimahallissa tulee minun luokseni, kun olen lasten kanssa ja esittelee temppuja, niin se ei taatusti ketään häiritse ja temppuja kehun siinä missä omienkin lasten.

Toinen esimerkki tulee kouluajalta. Taisin olla noin kolmannella luokalla, kun äiti teki opiskelun ohella töitä ja olimme siskon kanssa paljon kaksin. Minulla alkoi koulussa mennä todella huonosti ja oli paljon myös häiriökäyttäytymistä. Lopulta äiti kysyi neuvoa koulusta ja siellä neuvottiin minulle syliterapiaa. Opettajilla oli epäilys, että koska olen isätön poika, niin minulla on normaalia suurempi tarve läheisyyden tunteeseen äidin kanssa siinä iässä. Nyt kun äiti oli kiireinen, niin olin ruvennut tällä tavalla reagoimaan siihen. Sitten alkoi syliterapia. Se tarkoitti muun muassa sitä, että tein läksyt äitini sylissä, katsoin telkkaria siinä, nukuin äidin vieressä ja vastaavia toimenpiteitä. Tämä auttoi ja aloin taas pärjäämään paremmin koulussa.

Olin jo yhden menetyksen kokenut ja koin menettäväni toista. Tai ehkä ennemminkin en kokenut saavani tarpeeksi läheisyyttä, joten käyttäydyin ainoalla osaamallani tavalla, eli hain huomiota häiriköimällä. Sen ikäinen lapsi ei tätä itse tiedosta eikä sitä osaa itse sanoa, mutta ammattilaiset koulussa sen kyllä huomaavat ja he osaavat auttaa. Jos esimerkiksi olet kiireinen töissä tai muuta vastaavaa, niin tuossa on hyvä vinkki, kuinka pitää huoli lapsen hyvinvoinnista helpolla. Tällä saat lapselle tunteen, että hänestä välitetään ja on turvallista. 

Myöskin toinen mikä auttoi tähän paljon, oli vaarini. Eli isäni isä. Hän asui Kotkassa ja ei tämän takia niin paljoa pystynyt olemaan miesmallina minulla kuin halusi. Mutta hän keksi sellaisen systeemin, että jokainen perjantai minun piti koulun jälkeen soittaa hänelle. Jos en ollut ollut sillä viikolla jälki-istunnossa, hän laittoi minulle säästöön 10 markkaa. Sitten kun näimme, niin sain koko potilla ostaa itselleni lelun. Minulla oli ennen tätä paljon jälki-istuntoa, mutta syliterapian ja tämän vaarin systeemin avulla ne käytännössä loppuivat. Tässä vaarin järjestelmässä raha oli alkuun isoin motivaattori, kunnes ekan kerran minun tarvitsi soittaa vaarille ja kertoa, että olin ollut jälki-istunnossa. Muistan sen vieläkin. Se oli aivan hirveätä soittaa hänelle. Vaari ei missään nimessä ollut paha tai suuttunut, mutta itseäni hävetti vaan niin paljon ja olin pettynyt itseeni siinä, että vaari oli pettynyt minuun. Ekan tällaisen puhelun jälkeen motivaatio ei ollut enää raha, vaan se, että ei tarvitsisi tuota puhelua enää soittaa.

Mutta summauksena loppuun. Vaikka tosiaan minulle ei muistiini ole jäänyt arpia tai huonoja muistoja tuosta ala-asteikäisen pojan elämästä, on siellä silti paljon kaikkea, mitä muut ovat havainneet. Loistavaa työtä ympärilläni on kyllä kaikki tehneet. Ei ole sotkeuduttu liikaa ja vinkit ja teot on ollut sellaisia, jotka ovat hyvin ohjanneet minua eteenpäin ilman, että olen tiennyt niiden ohjaavan.

P.S. Kuvassa mun eka kala kesäkuussa 1990.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: