Isätön Isä

Avainsana: kuolema

  • 40-vuotias, kaksi lasta ja nolla vapaa-aikaa – näin yritän pysyä kyydissä (enkä aina onnistu)

    40-vuotias, kaksi lasta ja nolla vapaa-aikaa – näin yritän pysyä kyydissä (enkä aina onnistu)

    Täytin juuri 40 vuotta.

    Talossa asuu 10- ja 7-vuotiaat lapset, joilla on enemmän kierroksia kuin minulla koskaan – edes silloin, kun kuvittelin olevani kuolematon ja join energiajuomia kuin vettä.

    Meillä juostaan jalkapallokentän laidalta koripallohalliin, sieltä uimahallille ja takaisin kotiin niin, että välillä en ole varma, mikä pussi on roskille ja missä on pelipaidat. Työt painaa niskaan, vaimon työt painaa niskaan, joulukin on aina jollain kumman tavalla taas ovella. Parisuhde ja perheen yhteinen aika pitäisi mahtua johonkin väliin. Ja samaan aikaan sisällä asuu se tyyppi, joka haluaisi vain rojahtaa sohvalle, laittaa telkkarin päälle ja olla hetken aikaa kenenkään tarvitsematta mitään.

    Isättömänä isänä mulla ei ole “mallia” siitä, miltä arjessa läsnä oleva isä näyttää. Joudun keksimään sen koko ajan uudestaan. Ja välillä tuntuu, että vedän roolia, johon en ole treenannut tarpeeksi.

    Harrastukset, kalenteri ja kentän laidalla seisova ukko

    Lasten harrastukset on samaan aikaan siunaus ja kirous. On hienoa, että lapset pelaavat futista, heittävät koreja ja polskivat uimahallissa. Ne oppivat joukkueesta, pettymyksistä, onnistumisista ja siitä, että elämä ei tapahdu ruudulla vaan oikeassa maailmassa, jossa tulee hiki ja joskus itku.

    Sivutuotteena meidän elämästä on tullut pienimuotoinen kuljetusfirman ja varustevuokraamon yhdistelmä. Tuntuu, että olen enemmän logistiikkapäällikkö kuin mikään muu: ajelen treeneihin, peleihin, turnauksiin, etsin kadonneita sisäpelikenkiä ja yritän muistaa, oliko tänään uikkaripäivä vai nappispäivä.

    Olen päättänyt, etten ole pelkkä kuski. Jään kentän laidalle, menen tarvittaessa mukaan valmentamaan, juttelen muiden vanhempien kanssa, ja ennen kaikkea yritän oikeasti katsoa, kun omani onnistuu. Siinä kohtaa, kun lapsi tekee maalin tai hyvän suorituksen ja vilkaisee automaattisesti katsomoon etsimään mua, ymmärrän, miksi olen siellä.

    Kalenteri on meidän perheen sydän ja painajainen yhtä aikaa. Ilman sitä mikään ei pysy kasassa, mutta kun sen avaa, tajuaa, kuinka ahtaasti kaikki oikeasti mahtuu viikkoon: omat palaverit, vaimon työvuorot, harkat, pelit, kokeet, kaverisynttärit, joulujuhlat. Jokainen rako on jo varattu ennen kuin ehtii valittaa olevansa väsynyt.

    Kaksi aikuista, yksi arki

    Kun sekä minulla että vaimolla on omat työt, arki ei kysy, sopiiko. Toisella on tärkeä palaveri, toisella deadlinen loppusuora. Sitten koulusta tulee Wilma-viesti, jossa kerrotaan joku uusi asia, joka “pitää hoitaa huomiseksi”. Päälle vielä joulun valmistelut: lahjojen miettiminen, sukulaisten aikataulujen sovittaminen, ruokalistat, askartelut, juhlat.

    Siinä välissä pitäisi muistaa myös parisuhde. Välillä meidän “laatuajan” määrä on se viisi minuuttia, kun lapset nukkuu, kahvi on vielä lämmintä ja vaihdetaan pari lausetta siitä, mitä päivässä tapahtui – ennen kuin jompikumpi nukahtaa sohvalle kesken lauseen. Täydellisen parisuhdeillan sijaan löytyy usein vain “me kaksi keittiössä, tiskikone hurisee ja kumpikin huokailee vuorollaan”. Totuus on, että sekin on jo jotain.

    Sohva, syyllisyys ja se pieni ääni päässä

    Illalla, kun lasten huoneesta kuuluu viimeiset rapinat ja ovi on kiinni, sohva alkaa houkutella. Näen itseni siinä, selkä tyynyissä, telkkari päällä, aivot pois päältä. Se tunne on niin vahva, että välillä melkein kuulen sohvan puhuvan: “Tuu jo. Ansaitset tämän.”

    Samaan aikaan syyllisyys muistuttaa: huomisen eväät on tekemättä, pyykit koneessa, Wilmaan piti vastata, joulukortit ostamatta. Onko hyvä isä se, joka painuu sohvalle, vai se, joka valitsee taas kerran tekemisen? Ja voiko joskus olla molempia?

    Isättömyys tekee tästä kaikesta vähän terävämpää. Kun ei ole omassa muistissa mallia isästä, joka olisi ollut kentän laidalla, kysynyt läksyistä tai laittanut ruokaa, vastuunkantaminen omille lapsille tuntuu sekä tärkeältä että pelottavalta. En halua olla sankari, mutta en todellakaan halua olla poissaolevakaan.

    Ruoka – näkymätön laji, joka ratkaisee jaksamisen

    Yksi asia jää helposti kaiken keskellä varjoon: se, mitä me oikeasti syödään. Olisi niin helppoa vetää pakkasesta ranskalaiset ja kalapuikot, kaataa ne pellille ja ratkaista “mitä tänään syödään” 20 minuutissa. Tai koukata Hesen kautta, kun treenit loppuvat just pahimpaan nälkään.

    Ja rehellisesti: näin tapahtuu välillä. Eikä siitä tarvitse tehdä numeroa.

    Silti, jos haluan, että lapset jaksavat treeneissä, koulussa ja kokeissa – ja itsekin pysyn jotenkin toimintakykyisenä – pelkät ranskalaiset ei riitä. Monipuolinen ruoka vaatii aikaa, kaupassa käyntiä, sitä että joku viitsii pilkkoa, paistaa, keittää ja lopuksi vielä siivota jäljet. Usein se joku olen minä, väsyneenä, hellan ääressä, samalla kun päässä pyörii lista tekemättömistä muista asioista.

    Muistan liiankin hyvin, miltä näyttää koti, jossa kukaan ei kysy “söitkö tänään kunnolla?”. Siksi yritän olla se aikuinen, joka pistää siihen kattilaan jotain muutakin kuin kalapuikkojen varjokuvan.

    Pienet onnistumiset, jotka pitävät mut liikkeessä

    Joskus mietin, miksi teen tätä kaikkea. Miksi en vaan ottaisi iisimmin, antaisi kalenterin kaatua ja söisi pitsaa joka ilta.

    Sitten lapsi tulee kotiin ja kertoo saaneensa kokeesta hyvän numeron. Se on ehkä yrittänyt siihen vähän enemmän, koska me luettiin yhdessä. Tai pelissä onnistuu harhautus, jota on harjoiteltu monta kertaa. Lapset etsivät silloin vaistomaisesti katseellaan vanhempaa, joka olisi katsomassa. Kun ne silmät löytävät mut, koko kuskaamisrumba, väsymys, valvotut yöt ja arki-iltojen rääpäleruuat tuntuvat hetken ajan järjellisiltä.

    Tai ne hetket, jolloin istumme koko perhe saman pöydän ääressä, syödään “ihan tavallista ruokaa” ja nauretaan jollekin täysin typerälle läpälle. Kukaan ei silloin mieti, oliko ruoka täydellisesti maustettu tai olohuone siisti. Silloin on vaan hyvä olla.

    Viisi tapaa pitää kaaos edes jotenkuten kurissa

    En ole terapeutti enkä mikään perhevalmentaja. Nämä ovat vain tavat, joilla yritän pitää ruuhkavuosien arjen jollain lailla kasassa – ja pysyä itse mukana.

    1. Yksi kalenteri kaikkeen

    Meillä kaikki menee yhteen näkymään: työt, harrastukset, pelit, kokeet, joulumenot. Kun viikko näkyy kerralla, on helpompi sanoa myös ei. Kaikkeen ei ehdi, eikä tarvitsekaan.

    2. Rutiinit voittaa inspiraation

    En jaksa keksiä joka ilta uutta. Siksi arki pyörii muutaman perusruoan ja valmiiksi pakattujen harrastuskassien varassa. Kun tietyt jutut ovat automaattisia – “täällä on futiskamat, täällä uikkarit” – päätösten määrä vähenee ja energiaa jää muuhun.

    3. Vastuut sanotaan ääneen

    Sen sijaan, että painitaan hiljaa siitä, kuka tekee enemmän, sovitaan: minä hoidan tämän, sinä hoidat tuon. Kuka kuskaa, kuka kokkaa, kuka käy kaupassa, kuka hoitaa joululahjat. Parisuhde ei kaadu siihen, että asioista sovitaan – se kaatuu siihen, että oletetaan ja katkeroidutaan.

    4. Riittävän hyvä arki on tarpeeksi

    Koti ei ole aina siisti, ruoka ei aina terveellistä, parisuhde ei aina elokuvatasoa. Mutta jos suurimman osan ajasta kaikilla on edes kohtuullinen olo ja joku kuuntelee kun toisella on paha mieli, ollaan jo tosi pitkällä.

    5. Pieni pala omaa aikaa joka päivä

    Olen tajunnut, etten voi odottaa täydellistä “vapaapäivää”. Tarvitsen sen 10–20 minuuttia jotain omaa: kävelyn, saunan, hiljaisen kahvihetken ilman ruutuja. Jos en hengähdä välillä, pinna kiristyy ja silloin kärsii kaikki – ne jotka on mulle kaikkein tärkeimpiä.

    3 arki-illan pelastajaruokaa, kun tekisi mieli painaa vain Hesen läpi

    En aio esittää, että meillä kokataan joka ilta jotain terveyslehden etusivua. Mutta tässä kolme juttua, joihin palaan aina uudestaan, kun arki painaa niskaan ja nälkä huutaa.

    1. Bolognese, josta riittää moneen iltaan

    Perusjuttu: paistan jauhelihaa, sekaan tomaattimurskaa, sipulia ja jos jaksan, vähän porkkanaraastetta. Ensimmäisenä iltana se on pastakastike. Seuraavana päivänä sama soossi toimii tortillan välissä tai riisin kanssa. Jos jäänteitä on vielä jäljellä, niistä saa pikamakaronilaatikon. Yksi kokkaus, useampi ilta pelastettu.

    2. Kaikki pellille ja uuni hoitaa loput

    Otan uunivuuan tai pellin, heitän siihen perunoita tai juureksia, pakastekasviksia ja jonkun proteiinin – esim. kanaa tai kalaa. Öljyä, suolaa, mausteita. Uuni päälle ja sillä välin ehdin pakata kamat, jutella lasten kanssa tai vain nojata keittiötasoon ja hengittää hetken. Lopputuloksena lämmin ruoka, jossa on muutakin kuin ranskalaisia.

    3. Munakas tai tortilla, johon tungetaan mitä kaapista löytyy

    Kun jääkaapissa on vain kananmunia, juustonkannikka ja jokin puolikuollut kasvis, munakas pelastaa. Vatkaan munat, heitän juuston ja täytteet sekaan, paistan ja tarjoan kylkeen edes jotain vihreää. Lapsille voi tehdä omat versiot: yhdelle ilman mitään vihreää, toiselle extra-juustolla, kolmannelle rullalle tortillan sisään. Se ei ole fine dining, mutta pitää nälän poissa ja mielen vähän parempana.

    Ja jos joskus päädytään kuitenkin kalapuikkoihin ja ranskalaisiin, en enää ruoski itseäni. Silloin laitan kylkeen salaattia tai edes kurkkua ja porkkanaa, ruisleivän ja hedelmän. Ei täydellistä, mutta riittävän hyvää. Eikä lapsi muistele aikuisena, oliko lautasella aina parsakaalia – se muistaa, oliko kotona turvallista ja oliko joku paikalla.

    En pysy aina lasteni perässä. En aina jaksa, en aina onnistu, en aina ole se versio itsestäni, jonka haluaisin. Silti menen kentän laidalle, istun läksyjen ääreen, keitän makaroonit, vaikka tekisi mieli vain kadota sohvan syliin.

    Isättömänä isänä mulle tärkeintä on lopulta yksi asia: Kun lapsi katsoo kentän laidalle, keittiön pöydän ääreen tai oven suuhun, siellä on joku.

    En ole täydellinen isä. Mutta olen paikalla.

    Ja välillä, tässä maailmassa, se on jo aika helvetin paljon.

  • Miten olla hyvä isä ilman omaa esimerkkiä? – Pohdintaa ja käytännön kokemuksia

    Miten olla hyvä isä ilman omaa esimerkkiä? – Pohdintaa ja käytännön kokemuksia

    Isäksi tuleminen on yksi elämän merkittävimmistä muutoksista. Se herättää monia kysymyksiä ja tunteita, erityisesti niissä, joilla ei ole ollut omaa isää mallina. Kun ei ole kasvanut nähden läheltä, millainen hyvä isä voi olla, saattaa tuntea epävarmuutta siitä, miten itse voisi olla lapselleen paras mahdollinen vanhempi. Tämä kirjoitus on pohdintaa ja käytännön kokemuksia siitä, miten isyyttä voi rakentaa ilman omaa esimerkkiä.

    Isyyden rakentaminen tyhjästä

    Isän puuttuminen jättää monille tyhjän tilan, jota on vaikea täyttää. Lapsena saattaa huomata kaipaavansa jotain määrittelemätöntä – isän läsnäoloa, neuvoja, esimerkkiä. Kun oma lapsi syntyy, tuo tyhjyys voi tuntua entistä painavammalta: miten olla hyvä isä, kun ei ole nähnyt isyyttä läheltä?

    Ensimmäinen askel on hyväksyä, että menneisyys ei määritä tulevaisuutta. Se, ettei ole saanut omaa isämallia, ei tarkoita, ettei voisi olla hyvä isä omille lapsilleen. Isyys ei ole perinnöllinen taito, vaan jatkuvaa oppimista, kokeilemista ja ennen kaikkea läsnäoloa.

    Opettelu ja esimerkkien etsiminen

    Kun omaa isää ei ole ollut, muita esimerkkejä kannattaa etsiä aktiivisesti. Hyviä isyyden malleja voi löytyä muualtakin kuin omasta perheestä – ystäviltä, sukulaisilta, jopa fiktiivisistä hahmoista kirjoissa ja elokuvissa. Tärkeintä on tarkkailla ja miettiä, millaiset piirteet tekevät isästä hyvän ja miten niitä voisi tuoda omaan vanhemmuuteen.

    Lukeminen ja itsensä kehittäminen voivat olla arvokkaita työkaluja. Vanhemmuuteen liittyvistä kirjoista, podcasteista ja asiantuntijoiden neuvoista voi saada paljon käytännön vinkkejä ja uutta näkökulmaa isyyteen. Myös vertaistuki on tärkeää – keskustelut muiden isien kanssa voivat tarjota arvokasta tukea ja uusia ajatuksia.

    Läheisyys ja tunteiden ilmaiseminen

    Moni isättömänä kasvanut saattaa huomata, että tunteiden ilmaiseminen ja läheisyyden osoittaminen lapselle ei ole itsestäänselvää. Tämä voi johtua siitä, ettei ole kokenut sitä itse lapsena. Hyvä isyys ei kuitenkaan tarkoita vain auktoriteettia tai vastuun kantamista – se tarkoittaa myös tunneyhteyden luomista.

    Lapselle on tärkeää tietää, että isä on läsnä, välittää ja rakastaa. Tämä ei tarkoita vain sanoja, vaan myös tekoja: yhdessä vietettyä aikaa, halauksia, katsekontaktia, keskusteluja, joissa lapsi tuntee tulleensa kuulluksi. Isänä oleminen ei vaadi täydellisyyttä, vaan aitoa halua olla läsnä.

    Epävarmuuden ja pelkojen käsittely

    Isyyden mukana tuleva epävarmuus on täysin normaalia, mutta erityisesti ilman omaa isämallia se voi korostua. Mitä jos teen virheitä? Mitä jos en osaa antaa lapselleni sitä, mitä hän tarvitsee? Nämä kysymykset ovat tuttuja monille isille, mutta niiden ei pitäisi estää vanhemmuuden iloja.

    On tärkeää muistaa, että jokainen vanhempi tekee virheitä – mutta tärkeintä on se, miten niihin reagoi. Anteeksipyytäminen, itsensä kehittäminen ja avoin keskustelu lapsen kanssa luovat pohjan vahvalle suhteelle. Isyys ei ole staattinen tila, vaan matka, jossa opitaan ja kehitytään yhdessä lapsen kanssa.

    Oman isyyden muovaaminen

    Isyyden perusta on läsnäolo, rakkaus ja halu olla osa lapsen elämää. Se ei tarkoita, että pitäisi olla täydellinen tai että kaikki vastaukset olisivat heti valmiina. Tärkeintä on ottaa isyys vastaan omalla tavallaan ja muovata siitä sellainen, joka tuntuu oikealta ja omalle lapselle parhaimmalta.

    Jokainen isä on erilainen, ja jokainen isyyden matka on ainutlaatuinen. Se, ettei ole saanut omaa mallia, voi jopa olla etu – se antaa vapauden rakentaa isyyttä ilman valmiita kaavoja. Kunhan on valmis olemaan läsnä, oppimaan ja rakastamaan, on jo hyvällä tiellä kohti hyvää isyyttä.

    Loppusanat ja kysymys lukijoille

    Isäksi kasvaminen ilman omaa esimerkkiä voi olla haastavaa, mutta se ei ole mahdotonta. Jokainen päivä tarjoaa uuden mahdollisuuden olla parempi isä ja oppia lisää. Tärkeintä on tehdä parhaansa ja olla läsnä lapsensa elämässä.

    Millaisia ajatuksia tai kokemuksia sinulla on isyydestä ilman omaa mallia? Oletko kohdannut haasteita tai löytänyt keinoja, jotka ovat auttaneet sinua vanhemmuudessa? Jaa ajatuksesi kommenteissa!

  • Voiko pojasta tulla hyvä mies ilman isää?

    Voiko pojasta tulla hyvä mies ilman isää?

    Olen saanut muutaman viestin Instagramini (@Villeranta13) kautta siitä, että mistä poika lapsi jää paitsi tai miten hänen kasvunsa poikkeaa kavereista, jos ei ole läsnä olevaa isähahmoa. Nämä kysymykset on tullut sen takia, kun annoin haastattelun poikien äidit –ryhmälle. Tässä linkki haastatteluun: Poikien Äidit

    Nopea vastaus asiaan on, että totta kai voi. Se että ei ole läsnä olevaa isähahmoa ei poista sitä tosiasiaa, että pojasta kasvaa varmasti hyvä yhteiskunnan jäsen.

    Mielestäni ainoat asiat mitä kannattaa ottaa huomioon kasvussa on se minkälaisen roolimallin miehestä, annat pojalle. Esimerkiksi vaikka sinulla itselläsi olisi huonoja kokemuksia miehistä ja vaikka pojan isästä, niin silti se ei poista sitä tosiasiaa, että kyseinen ihminen on pojan ainoa isä. Vaikka hän olisi huono mies sinulle, niin se ei välttämättä tarkoita, että hän olisi huono isä pojalle. Nämä kaksi roolia on mielestäni todella tärkeä erottaa toisistaan. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta jos tähän on edes mahdollisuus, niin siihen kannattaa tarttua. 

    Totta kai tiedän, että jokainen perhe on yksilöllinen ja sen takia korostankin sitä, että jos vain tähän on mahdollisuus. 

    Se että poika elää ilman isähahmoa tai turvallista mieshahmoa voi aiheuttaa pojalle myllerrystä siinä kohdassa, kun murrosiässä rupeaa etsimään sitä, kuka on ja mikä on se oma paikka maailmassa. Tämä kyseinen vaihe (niin kuin varmasti moni muistaa) on joka tapauksessa kaikille lapsille todella vaativa vaihe elämässä ja siihen kun vielä lisätään se, että ei ole mitään hahmoa mihin voisi minä kuvaa peilata, niin siinä vaiheessa saattaa pojan pää mennä todella pyörälle.

    Muistan itse nuoruudestani muutamia tapauksia, jotka esimerkiksi nuoruuden nousuhumalassa hölmöili asioita ja kovasti selittivät käytöstään isän puutteella. Pidin tätä itse typeränä ja sanoinkin sen heille aina suoraan, koska ajattelin oman isä kohtaloni olevan paljon traagisempi ja minä en kuitenkaan tähän asiaan ikinä vedonnut. Myöhemmässä iässä ja varsinkin nykyään olen tajunnut, että jokainen käsittelee isä asiansa omalla tavallaan ja joillekin juuri tuo on tapa sitä purkaa. Varsinkin jos järkevää turvallista miestä ei elämässä ole ollut, joka olisi näyttänyt mallia.

    Kuitenkin vaikka kuinka äiti hahmo asiaa opettaa tai näyttää mallia, niin sillä että miespuolinen puhuu pojalle tai ylipäätänsä sellainen, johon voi itsensä heijastaa puhuu sinulle, niin sillä on paljon suurempi merkitys. Minä esimerkiksi halusin nuorena rokkitähdeksi (vieläkin toki salaa haluan) ja kun nuorena peilasin itseäni sellaisiin ja koin omassa mielessäni sellainen olevani, niin jos vaikka Lemmy Kilmister sanoo mainoksessa, että en ole koskaan juonut maitoa, niin en muuten juo minäkään. Tällain kärjistetysti… Mutta pointtina on se, että henkisesti kasvava ja itseään etsivä murrosikäinen nuori tarvitsee itsellensä jonkun pinnan mistä hän näkee sen minkälainen ”kuuluu olla isona”. Näitä pintoja voi olla vaikka, kuinka monta, mutta niitä mielestäni tarvitsee olla. 

    Mielestäni auttaaksesi poikaa tässä asiassa on hyvä miettiä valmiiksi ja tutustuttaa arkeen turvallisia mies hahmoja. En tarkoita tietenkään, että tarvitsisi ottaa elämään väkisin miesystävä, vaan vaikka jos Lähi-K-marketin kauppias on mies, niin hän esimerkiksi varmasti mielellään nuorelle pojalle kertoo miten hänestä on tullut kauppias ja tästä keskustelusta eteenpäin pojalle ja tälle miehelle syntyy side ja aina kun poika käy kaupassa, niin morjenstaa kauppiaalle ja samalla näkee kuinka hän tekee töitä. Pieni asia, mutta vaikutus voi olla iso.

    Eli yhteenvetona totean, että ilman isää eläminen ei poista mitenkään sitä, että pojasta kasvaa hyvä, järkevä kansalainen. Mutta helpottaakseen hänen murrosikäänsä, kannattaa varautua tutustuttamalla hänelle turvallisia mieshahmoja lähipiiristä tai lähialueelta.

    Muistutan loppuun, että en ole tällaisissa asioissa ammattilainen, mutta kokemusasiantuntija olen. Älä siis minun vinkkejäni ota absoluuttisena tehtävänä, vaan enemmänkin yhtenä vinkkinä ja mietit sitten juuri teidän kohdallenne, olisiko vinkeistä jotain apua.

  • Isällistä pohdintaa

    Isällistä pohdintaa

    Nyt kun lapset ovat 5- ja 8-vuotiaita, niin täytyy vähän pysähtyä pohtimaan ja arvioimaan mitä asioita me teemme oikein ja missä olisi parannettavaa…

    Mielestäni hyviä asioita on selkeästi se, että olen luonut turvallisen ja avoimen ympäristön meille kotiin. Kaikesta voidaan puhua avoimesti asioiden oikeilla nimillä ja ainakin vanhemmasta on muodostunut todella mietteliäs pohdiskelija ja hän uskaltaa kysyä kaikkia mahdollisia askarruttavia kysymyksiä meiltä suoraan. Asioista mitä hän kuulee esimerkiksi koulunpihalla tai vaikka uutisista, niin hän uskaltaa suoraan kysyä mitä mikäkin tarkoittaa ja sitten hän pohtii kovaa omaa kantaansa kyseiseen asiaan. Pienempi taas vielä heittää vähän lekkeriksi kaikki asiat ja hänen kanssaan pohdiskelut meneekin yleensä nauramiseksi ja pölhöilyksi.

    Tämä on mielestäni meiltä todella onnistunutta, koska kun lapsi kasvaa niin hänen päässään pyörii paljon kaikkea ihmeellistä ja jos niitä ei uskaltaisi kysyä, niin asiat jäisivät pahasti pyörimään päähän ja johtopäätös hänellä voisi olla vääristynyt.

    Myös me olemme onnistuneet mielestäni hyvien harrastusten löytämisessä. Molemmat saavat matalalla kynnyksellä kokeilla juttuja ja molemmille on hyvät harrastukset löytynyt mistä tykkäävät. Toki olemme myös iloisia siitä, että pystymme nykypäivänä harrastukset heille toteuttamaan. Nykypäivän harrastusten hinnoilla tämä ei valitettavasti ole itsestään selvyys. Vaikka olen vahvasti sitä mieltä, että hyvät harrastukset ovat avain siihen, että lapset pysyvät poissa hölmöilyistä. Harrastukset tuovat kuitenkin uusia kavereita eri ympyröistä ja pääsee kokemaan kavereiden kanssa kokemaan onnistumisia ja epäonnistumisia, mitkä kasvattavat eri tavalla.

    Se missä taas olisi kehitettävää seuraavalle sanotaan viidelle vuodelle, olisi ainakin ajan käytössä ja säännöllisyydessä. Lipsumme helposti sovituista, koska meillä ei ole riittävästä aikaa ja energiaa pitää kiinni sovituista normeista. Ei nyt siis puhuta mistään isoista asioista, mutta kuitenkin. Tämä on sellainen mihin meidän tarvitsisi paremmin keskittyä. Jos vaikka sovimme, että vain lauantaina on karkkipäivä, niin kyllä sitä silti joku pieni karkki saatetaan ostaa tiistaina, kun vaan tekee mieli… Tarvitsemme siis selkärankaa sovittuihin päätöksiin.

    Tällä korostaisimme lapsille sitä, että jos jotain sovitaan niin siinä pitää pysyä. Kuitenkin tätä lapsiltamme vaaditaan ja sitten emme itse siinä pysy, niin se tuo lapsille helposti kuvan siitä, että aikuinen voi sanoa jotain ja tehdä toista. Tämä ei tietenkään ole hyvä asia.

    Esimerkkinä takaisin noihin harrastuksiin: Meillä on harrastuksissa sääntö, että ilmaiset käynnit kun on käyty ja sen jälkeen, jos jatkaa pitää sitoutua koko kauteen. Mikä nyt on yleensä se 5–6 kuukautta. Eli jos vaikka poika päättää aloittaa koripallon elokuussa ja jatkaa sitä vuoden loppuun asti, niin silloin sitä ei voi lopettaa ennen vuoden vaihdetta. Mutta samalla itse saatamme lipsua sopimuksistamme heidän edessänsä… Ei hyvä… 

    Tuossa ajankäytössä meillä on myös paljon parannettavaa. Pitäisi opetella ennakoimaan esimerkiksi ruuan suhteen paremmin ja lopettaa työt tiettyihin aikoihin. Sekä sanoa monille ulkopuolisille projekteille ei vaikka ne kuinka mielenkiintoisilta vaikuttaisi. Pitäisi ottaa vaikka niinkin karu asenne, että ei tee mitään enää ilmaiseksi. Aina vaatii jokaisesta projektista jonkun korvauksen, niin sitten siitä edes tulisi sitten rahaa, vaikka lasten harrastuksiin. Eli menetetystä ajasta tulisi edes joku hyöty… Toki rahaa en oikein osaa pyytää, jos joku on vaan siistin kuuloinen juttu.

    Pääasia on nyt ainakin se, että tämä pohdinta huomauttaa siitä, että olen tietoinen tästä ongelmasta ja sehän on yleensä se ensimmäinen askel parempaan suuntaan. Kylläpäs tämä kirjoittaminen on mielenkiintoista, kun alkuun ajattelin tästä tekstistä tulevan aivan erilainen, mutta kun rupean vaan jotain asiaa pohtimaan, niin lopputulos meneekin aivan eri suuntaan. Tämä on hienoa ja mieltä avartavaa.

    Nyt siis meidän tarvitsee aikuisina ottaa itseämme niskasta kiinni ja näyttää lapsille samanlaista esimerkkiä, kun mitä heiltä vaadimme. Tehkää tekin samoin.

    ← Back

    Your message has been sent

  • Iltalehden haastattelu

    Iltalehden haastattelu

    Iltalehti halusi haastatella minua ja minun blogiani. Tämä oli todella jännittävää. Tässä blogissa kerron tilanteesta ja lopussa on linkki itse juttuun.

    Sain yllättäen sähköpostiini yhteydenotto pyynnön Iltalehden toimittajalta Noora Viléniltä, koska hän oli törmännyt blogiini ja koki, että haluaisi minua haastatella iltalehteen. Tämähän minulle kävi, mutta ainoa ehto minulla oli, että juttu ei saa olla maksumuurin takana, koska tärkeintä minulle on saada tarinani maailmalle kaikkien luettavaksi. Tämä oli Nooralle ok ja sovimme haastattelupäivän.

    Tähän välin hieman taustaa vastaavista tilanteista. Eli olen usein kyllä ollut puhumassa ihmisille tai lehdille, mutta ne ovat olleet yleensä osa työtäni tai jotain muuta vastaavaa. Nyt kuitenkin oli ensimmäistä kertaa aiheena jokin mikä on hyvin yksityistä ja minua koskevaa. Tällaiseen ”avautumiseen” ja itsestäni puhumiseen en ole tottunut ollenkaan.

    No onneksi vaimoltani sain preppaus apua aiheeseen ja luottamusta siihen, että varmasti se hyvin menee. Olihan aihe minulle kuitenkin erittäin tuttu ja sitä kautta siitä on helppo puhua. Kuitenkin takaraivossa jännitti aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.

    No itse haastattelu sovittiin toimistolleni Kamppiin ja onneksi toimittajan ammattitaidolla tilanteesta saatiin rento ja jutustelu meni luontevasti. Sitten pari päivää myöhemmin minusta otettiin kuvat ja pieni videopätkä juttuun.

    Tämä oli mieluinen kokemus kaiken kaikkiaan ja tänään 4.2.2024 juttu on luettavissa iltalehden nettisivuilla. Tästä linkistä pääset sen lukemaan.

    ← Back

    Your message has been sent

  • Meidän viikko: Sunnuntai

    Meidän viikko: Sunnuntai

    Tämä blogi on osa sarjaa nimeltä ”Meidän viikko”. Ideana on valita randomi viikko ja käyn tässä sarjassa läpi jokaisen päivän ja mitä se meidän arjessa piti sisällään. Julkaisen yhden blogin per päivä.
    Tähän osui nyt viikko 2. Eli päivät 8.-14.1.2024

    Sunnuntai herätti meidät hieman kohmeisessa tunnelmassa lauantai-illan juhlinnan jälkeen. Onneksi olo oli kuitenkin enemmän hyväntuulinen kuin pahaenteinen. Alakertaan suunnatessamme, aamukahvi ja siskoni perheen kanssa käydyt keskustelut edellisillan tapahtumista toivat mukanaan lämpimiä naurahduksia ja iloisia muistoja.

    Aamun rauhallisen hetken jälkeen lähdimme noutamaan unohdettuja tavaroitamme syntymäpäiväsankarimme luota. Tämäkin vierailu muodostui hauskaksi kertauskierrokseksi, kun muistelimme yhdessä iloisesti edellisen illan käänteitä.

    Seuraavaksi suuntasimme auton nokan kohti anoppilaa, jossa meitä odottivat appiukon syntymäpäiväkahvit kakkuineen. Anoppilassa oli aina yhtä lämminhenkinen ja ruokaisa vastaanotto, ja nautimme yhdessäolosta sekä herkullisista tarjoiluista.

    Täynnä kakkua ja hyviä keskusteluja lastasimme lapset ja tavarat autoon, valmiina suuntaamaan takaisin Helsinkiin. Matkalla kohtasimme haastavan ajosään, mutta onneksi oli vaimoni vuoro ajaa. Hän selvisi tehtävästä sujuvasti, ja pian olimme jo kotona.

    Kotiin päästyämme päätimme ottaa rennosti ja menimme suihkun kautta nukkumaan. Tämä sunnuntai oli rauhallinen ja rentouttava päätös viikolle, joka oli ollut täynnä toimintaa, tapahtumia ja perheen yhteisiä hetkiä. Poikkeuksellisesti tällä viikolla ei ollut muita harrastuksia kuin tyttären sirkuskoulu, eikä myöskään jalkapallopelejä, mikä antoi meille mahdollisuuden nauttia hieman tavallista rauhallisemmasta viikonlopusta.

    Tämän viikon myötä huomaan, miten paljon elämäämme kuuluu erilaisia tapahtumia ja yhteisiä hetkiä. Arki voi olla täynnä pieniä ja suuria seikkailuja, ja kun ne kirjaa ylös, havaitsee kuinka rikasta ja monipuolista meidänkin viikkomme on. Meidän perheemme arki on täynnä elämää, ja jokainen hetki on arvokas.

    Yhteenveto viikosta
    Viikkomme perheenä kului vauhdikkaasti, täynnä arjen pikkuhetkiä ja yllätyksiä. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen loi päiviin oman rytmikäs kuvionsa. Meidät löysi usein arjen pyörityksestä: työmatkoilta, lasten harrastuksista ja yhteisistä perhehetkistä. Viikon mittaan ehdittiin niin sirkuskouluun kuin jalkapallokentän laidallekin, ja välillä pysähdyttiin hetkeksi nauttimaan yhdessäolosta.

    Päivät kuluivat nopeasti, täynnä pientä säpinää ja suunnitelmien muutoksia. Viikon kohokohtia olivat hetket, kun saimme kaikki istua yhdessä pöydän ääreen tai kun iltaisin sai kuunnella lasten naurua. Tämä viikko opetti jälleen kerran, kuinka tärkeitä yhteiset hetket ovat ja miten elämän pienissä asioissa piilee sen suurin rikkaus.

  • Meidän viikko: Torstai

    Meidän viikko: Torstai

    Tämä blogi on osa sarjaa nimeltä ”Meidän viikko”. Ideana on valita randomi viikko ja käyn tässä sarjassa läpi jokaisen päivän ja mitä se meidän arjessa piti sisällään. Julkaisen yhden blogin per päivä.
    Tähän osui nyt viikko 2. Eli päivät 8.-14.1.2024

    Torstai on viikon melkein-loppu, ja se tarkoittaa meille perheessämme rutiinien jatkumista, mutta myös pienten ilojen jakamista. Minun päiväni sujui työnteon merkeissä melko tavalliseen tapaan. Keskityin päivittäisten tehtävien hoitamiseen ja sain edistettyä muutamaa suurempaa projektia. Työpäivät voivat olla toisinaan yksitoikkoisia, mutta kun onnistuu saamaan asioita aikaan, se tuo aina tyydytystä ja motivaatiota.

    Vaimoni oli päivän toimistolla, mikä tarkoitti, että minulle jäi vastuu lasten hoidosta. Tämä ei ole minulle uutta, ja pidänkin siitä, miten se tuo vaihtelua päiviini. Huolehdin siitä, että poikamme sai välipalat koulun ja sporttiklubin välille. Neljältä hain tyttäremme päiväkodista ja samalla varmistin, että kotona odottaisi valmiiksi laitettu illallinen.

    Kun vaimo palasi töistä, lähdimme kaikki yhdessä ulkoilemaan. Päätimme, että tämä ilta olisi omistettu luistelulle ja hiihdolle. Minä otin tyttäreni kanssa luistimet, kun taas vaimoni lähti poikamme kanssa hiihtämään. Oli hienoa nähdä, kuinka poikamme jaksoi kiertää komeasti pari kilometriä hiihtoladuilla, ja tyttäremme temppuili luistimilla kuin pieni taitoluistelija.

    Tämä yhteinen ulkoiluhetki oli meille kaikille tärkeä. Arjen kiireiden keskellä tällaiset yhteiset perhehetket antavat voimaa ja iloa. Niiden aikana tuntuu, että koko maailma pysähtyy hetkeksi, ja saamme nauttia vain toistemme seurasta.

    Illan päätteeksi palasimme kotiin, ja vuorossa oli iltapala ja valmistautuminen yöunille. Lapset nukahtivat helposti päivän touhujen jälkeen, ja me vanhemmatkin päätimme mennä melkein heti heidän perässään levolle.

    Näin sujui meidän torstaimme – työtä, vastuuta ja yhteisiä perhehetkiä. Jokainen päivä on oma tarinansa, ja me pyrimme elämään ne niin, että jokainen hetki merkitsee.

  • Meidän viikko: Keskiviikko

    Meidän viikko: Keskiviikko

    Tämä blogi on osa sarjaa nimeltä ”Meidän viikko”. Ideana on valita randomi viikko ja käyn tässä sarjassa läpi jokaisen päivän ja mitä se meidän arjessa piti sisällään. Julkaisen yhden blogin per päivä.
    Tähän osui nyt viikko 2. Eli päivät 8.-14.1.2024

    Keskiviikko valkeni meidän perheessä erityisen aikaisin. Kuten aiemmin mainitsin, en ole lainkaan aamuihminen, joten kun herätyskello soi ennen kuutta aamulla, oli se minulle todellinen haaste. Tämä kaikki oli tarpeen, sillä päiväni alkoi junamatkalla kohti Jyväskylää, joka lähti jo kello seitsemän. Tällaisina aamuina tunnen todella tarvitsevani sen oman hetkeni aamukahvin ja hiljaisuuden parissa.

    Aamutoimien jälkeen suuntasin juna-asemalle. Matka Jyväskylään sisälsi yhden vaihdon, ja Tampereen kohdalla kollegani liittyivät seuraani. Yhdessä jatkoimme matkaa tarkastamaan, miten meidän Jyväskylän franchising-yrittäjämme toiminta sujuu. Jyväskylä on kaupunkina viehättävä ja viihtyisä, ja olen aina nauttinut siellä käymisestä – olipa syynä työ tai vapaa-aika. Muistan, kuinka kerran kävin Lutakossa katsomassa 69 Eyesin keikkaa, mutta suurimmaksi osaksi olen vieraillut kaupungissa työasioiden merkeissä.

    Juna on minulle mieluisa matkustustapa pitkille matkoille, kuten Helsinki-Jyväskylä -väli. Sen lisäksi, että junamatka on rentouttava, se tarjoaa myös loistavan mahdollisuuden tehdä töitä ja keskustella kollegoiden kanssa niin työasioista kuin muistakin aiheista.

    Paluumatka junalla sujui yhtä jouhevasti, ja saavuin kotiin juuri, kun loppu perhe palasi poikamme jalkapalloharjoituksista. Talvella jalkapalloreenit ovat erityisen mielenkiintoisia, sillä ne pidetään ulkona, kentällä, joka ei ole lämmitetty. Ihailen poikamme ja muiden lasten sitkeyttä näissä olosuhteissa. Me vanhemmat olemme usein vitsailleet, että Real Madridin juniorijoukkueilla on varmasti hieman erilaiset olosuhteet.

    Illalla kotona vaimoni jatkoi vielä työtehtäviensä parissa, sillä hänen työssään alkuvuosi on aina kiireistä aikaa. Lapset menivät nukkumaan tavalliseen tapaansa, ja me vanhemmat valmistauduimme illan kohokohtaan – Liverpoolin jalkapallo-otteluun Fulhamia vastaan.

    Näin sujui meidän keskiviikkomme – täynnä työtä, matkustamista ja perhearkea. Päivät ovat toisinaan pitkiä ja vaativia, mutta yhdessäolo ja perheen pienet ilonhetket tekevät niistä kaiken arvoisia.

  • MEIDÄN JOULUMME

    MEIDÄN JOULUMME

    Meillä joulu menee sellaisena perinteiden sulatusuunina, koska vaimolla ja minulla on aika erilaiset joulu perinteet. Vaimo kokee tärkeänä, että jouluna nähdään sukulaisia ja minä koen, että joulu on tärkeä viettää oman perheen kesken.

    Kun rupesimme seurustelemaan noin tuhat vuotta sitten, niin joulu oli meille molemmille silloin aika erilainen kuin nykyään. Teimme molemmat yleensä töitä joulut. Olimme molemmat pienen paikkakunnan yökerhossa töissä ja tämä tarkoitti sitä, että joulu oli työpäivä. Saatoimme käydä päivällä jossain syömässä jouluruokaa, mutta koska teimme työmme yökerhossa, niin nukuimme pitkään. 

    Minulla on ollut perinteisenä joulun aikatauluna sellainen, että 12:00 katsotaan joulurauhan julistus ja sen jälkeen on riisipuuroa. Tämän jälkeen itse joulupöydässä pitää olla yön yli haudutettua karjalanpaistia. Tässä ne minun perinteeni ovat. Haluaisin kyllä käydä esimerkiksi isäni tai isovanhempieni haudalla käydä viemässä kynttilät, mutta kun haudoille on puolitoista tuntia matkaa, niin varsinkin nykyään lasten kanssa se olisi aika mahdottomuus aattona käydä viemässä. Viisi- ja kahdeksanvuotiaat lapset, kun pakataan yli kolmeksi tunniksi autoon jouluaattona, niin se ei välttämättä nosta joulumieltä toivotulla tavalla.

    Nykyään meidän joulumme pyörii aika kivalla kaavalla. Jouluaattona olemme perheen kesken kotona Helsingissä. Käymme aamulla aamupalan jälkeen saunassa. Syömme lounaana riisipuuroa ja sitä ennen katsomme joulurauhan julistuksen. Tämän jälkeen touhuamme keskenämme ja katsomme esimerkiksi jouluelokuvan (tänä vuonna katsoimme Grinchin). Koska tänä vuonna pukki pääsi meille vasta 18:00, niin teimme sillain, että pukki jätti aamulla kirjeet lapsille ja pahoitteli siitä, että pääsee paikalle vasta niin myöhään ja sen takia hän oli piilottanut asuntoon molemmille lahjat ja yhden yhteisen lahjan.
    Tänä vuonna lahjat olivat: Tytölle Stigan Power Rocket liukuri. Pojalle sukset, sauvat ja monot. Sekä yhteisenä uusi pulkka. Tämä suunnitelma antoi meille sen mahdollisuuden, että pääsemme ulos laskemaan mäkeä ja hiihtämään pukkia odotellessa.

    Kuitenkin ikävänä asiana poika sai oksennustaudin aattoyönä ja tämän takia päivä vähän muutti muotoaan… Eli pitkät talviharrastukset voitiin unohtaa… No siinä pukille myös infottiin asiasta ja saatiin onneksi pukin käynti sopimaan siten, että tapaamme hänet ulkona ja turvavälejä käyttäen. 

    Joulupäivä meillä sitten perinteisesti on vietetty Valkeakoskella anoppilassa. Paikalla on vaimon veljet ja lasten serkut myös. Nyt kun tätä jouluaattona kirjoitan, niin vähän veikkaan, että huomenna tuon taudin takia emme kuitenkaan tule tuonne tänä vuonna menemään vaan aika varmasti visiitti tehdään sitten välipäivinä. Vaimolla ja lapsilla on välipäivät vapaana, joten voivat käydä vaikka sitten ilman minua. 

    Tämän jälkeen tapaninpäivänä on perinteisesti oltu minun puolellani sukua. Yleensä isosiskoni on laittanut Valkeakoskella pöydän koreaksi, mutta tänä vuonna Äitini hoitaa homma Järvenpäässä. Toki tuo tauti vielä tekee sellaisen epäilyksen varjon sille päästäänkö lähtemään, mutta sen näkee sitten.

    Kuitenkin tässä, kun jouluruokia sulattelee ja tätä kirjoittaa, niin täytyy todeta, että kyllä joulu tällä tavalla on paljon mukavampaa kuin töitä tehdessä. Töissä oli toki yleensä jouluna mukavaa ja ihmiset olivat hyvällä päällä, kun pienellä paikkakunnalla ihmiset palasivat kotiin ja näki paljon sellaisia ihmisiä ketä ei normaalisti näkynyt. Mutta kuten sanoin, niin tällä tavalla tämä joulu on kyllä mukavampaa.

    Mielestäni joulu on nykyään aika, jolloin hetkeksi rauhoitutaan normaalisti hektisestä arjesta ja keskitytään niihin asioihin, mitkä ovat tärkeätä. Nähdään perhettä ajan kanssa ja käydään moikkaamassa sukulaisia. Toivon kovasti, että kaikki saavat viettää juuri itselleen parhaan joulun niiden ihmisten kanssa, jota haluaa. Tämä ei tietenkään joka vuosi kaikille onnistu, mutta toivotaan, että edes joku vuosi tämä onnistuisi jokaiselle. Joulu on kuitenkin yksinäisille todella raskasta aikaa ja toivon, että jokainen yksinäinen ihminen kestää tämän ajan yli. Toivon myös, että seuraavan vuoden aikana elämässä tapahtuu sellaisia asioita, että ensi jouluna ei tarvitse viettää joulua yksin, jos et sitä halua.

    Oikein hyvää, rauhallista ja mukavaa joulua ihan jokaiselle.

    P.s Jos sinulla on jotain hauskoja jouluisia perinteitä tai jotain jouluisia haasteita, niin kuulisin niistä mielelläni.

  • VIERASKYNÄ: ENSIMMÄINEN ISÄNPÄIVÄ ILMAN ISÄÄ

    VIERASKYNÄ: ENSIMMÄINEN ISÄNPÄIVÄ ILMAN ISÄÄ

    Tämän on kirjoittanut nimimerkki isätön. Hän on lukenut blogiani alusta asti ja halusi itse kirjoittaa minulle muistonsa.
    Jos itse haluat tehdä samoin, niin laita minulle kirjoituksesi sähköpostilla: isa@isatonisa.com

    —

    Aamu valkeni pehmeästi, ja heräsin aikaisin, kun aurinko alkoi hiljalleen valaista huonetta. Isänpäivä oli saapunut, ja se herätti ristiriitaisia tunteita sydämessäni. Isä oli poissa, mutta päätin tehdä tästä päivästä erityisen äidille ja siskolleni.

    Keittiössä aloin valmistaa isän suosikkiaamiaista – pannukakkuja mansikoilla. Muistot tulvivat mieleeni, kuinka isä opetti minulle tämän reseptin ja kuinka hän aina hymyili syödessään niitä. Tein jokaisen pannukakun huolellisesti, aivan niin kuin isä olisi tehnyt. Kun katsoin valmista aamiaista, tunsin surun sekoittuvan kiitollisuuteen.

    Aamiaisen jälkeen lähdimme yhdessä puistoon. Siellä pelasimme jalkapalloa, kuten isän kanssa oli tapana. Muistot hänen kannustavasta äänestään ja iloisista huudoistaan täyttivät mielessäni. Yksi erityinen muisto oli kesäpäivä, jolloin isä opetti minulle potkutekniikan, ja nauroimme yhdessä kaatuillessani.

    Palatessamme kotiin iltapäivällä päätimme jakaa muistoja isästä. Kukin vuorollaan kertoi tarinan, joka toi esiin hymyn ja kyyneleet. Muistin, kuinka isä otti minut mukaansa kalaretkille ja opetti minut heittämään onkea. Se oli hetki, joka yhdisti meitä, vaikka hän ei ollutkaan enää kanssani.

    Illan pimetessä istuimme sohvalla kynttilänvalossa katsellen isän lempielokuvaa. Tunsin hänen läsnäolonsa vahvemmin kuin koskaan. Jokainen hymy ja nauru, joka täytti huoneen, oli kuin isän kädenpuristus olkapäälläni.

    Isänpäivä vaikutti minuun syvällisesti. Se vahvisti haluani olla hyvä isä omille lapsilleni, kun aika koittaa. Kolme asiaa, jotka opin tästä päivästä ja haluan viedä mukanani isyyteeni:

    1. Arvostan hetkiä: Isänpäivä opetti minulle, että jokainen hetki rakkaiden kanssa on aarre. Aion antaa aikaa ja huomiota perheelleni ja nauttia jokaisesta yhdessä vietetystä hetkestä.
    2. Muistot elävät: Isä ei ole enää fyysisesti kanssamme, mutta hänen muistonsa elää vahvasti. Aion luoda omille lapsilleni muistoja, jotka kestävät eliniän ja tuovat lohtua vaikeina hetkinä.
    3. Rakkaus yhdistää: Isänpäivä osoitti, että rakkaus ylittää ajan ja tilan. Aion ilmaista rakkauttani avoimesti ja olla läsnä perheeni elämässä kaikissa sen vaiheissa.

    Yhteenvetona isänpäivästä voin sanoa, että se oli matka tunteiden vuoristoradassa. Suru, ilo, kiitollisuus ja rakkaus sekoittuivat, mutta päivä opetti minulle arvokkaita läksyjä isyydestä ja perheestä. Vaikka isä ei ollut fyysisesti mukana, hänen henkensä ja opetuksensa elivät vahvoina, ja päätin kantaa niitä mukanani koko elämäni ajan.