Isätön Isä

Avainsana: kuolema

  • ÄITIENPÄIVÄ

    ÄITIENPÄIVÄ

    Äitienpäivä on päivä, jolloin juhlistetaan äitejä ja kiitetään heitä heidän äitiydestään ja panoksestaan perheen hyvinvointiin. Nykypäivänä toki mielestäni äitienpäivää voi juhlia myös esimerkiksi äidiksi haluavat ja muutkin erittäin lavealla määritelmällä. Äiteys ei kuitenkaan ole kaikille itsestään selvää, ja sen takia päivä varmasti on monelle myös kivulias. Täten minä aplodeeraan kaikille äiteille, äidiksi haluaville ja äidiksi itsensä kokeville toivotan yhteisesti:
    HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!  

    Äitienpäivä voi olla erityisen merkityksellinen isättömälle pojalle, koska se tarjoaa tilaisuuden arvostaa äidin roolia ja osoittaa kiitollisuutta äidille. Tätä samaa ei isänpäivänä isälle voi tehdä. Isättömälle pojalle äitienpäivä voi olla tunteellinen päivä, jolloin hän voi pysähtyä ajattelemaan äidin merkitystä omassa elämässään. Se voi olla tilaisuus muistella äidin antamaa tukea, hoivaa ja rakkautta, jota on saanut kokea. Äitienpäivä voi myös korostaa äidin roolia perheen yhtenä liikkeellepanevana voimana, joka on täyttänyt myös isän poissaolon jättämän tyhjiön. Kukin tietenkin tavallaan.

    Samalla isättömän pojan kannalta äitienpäivä voi myös nostattaa monia tunteita, kuten surua tai kaipausta isän puutteen takia. Hän saattaa kaivata isän läsnäoloa ja toivoa, että äidin lisäksi hänellä olisi isä, jonka kanssa jakaa näitä tunteita ja juhlia yhdessä äitiä. Juhliva äiti voi kuitenkin tarjota lohtua ja vahvistaa isättömän pojan tunnetta siitä, että hän on tärkeä ja rakastettu.

    Äitienpäivän merkitys isättömälle pojalle voi vaihdella yksilöllisesti riippuen siitä, millainen suhde hänellä on äitiinsä ja miten hän on käsitellyt isän puuttumista elämästään. Jotkut isättömät pojat voivat kokea äitienpäivän katkerana tai vaikeana päivänä, kun taas toiset voivat nähdä sen mahdollisuutena juhlistaa äitiä ja osoittaa kiitollisuuttaan.

    On tärkeää muistaa, että jokainen isättömäksi jäänyt poika käsittelee tilannettaan omalla tavallaan, ja äitienpäivän merkitys voi vaihdella heidän kokemustensa ja tunteidensa perusteella. Tärkeintä on kunnioittaa ja tukea heidän tunteitaan ja tarjota heille tukea tarvittaessa.

    Itse muistan äitienpäivät hyvinkin mukavina muistoina. Meillä ei mitään suurempia perinteitä ollut, mutta jotenkin muistan kyllä aina tykänneeni äitienpäivästä, kun esimerkiksi koulussa tehtiin kortteja tai muita juttuja. Kun taas kuten aikaisemmassa blogissani (Isänpäivä blogi) kerroin isänpäivästä, joka ei sitten niin kiva ollutkaan. Tämän takia olettaisin, että äitienpäivä oli aina itselläni odotettu juttu, kun oli samanlainen tyyppi, jolle tehdä kortti, kun muillakin lapsilla. En siis kokenut itseäni ulkopuoliseksi tai erilaiseksi, kuten isänpäivänä.

    Meillä nykyään äitienpäivä ja isänpäivä seuraa aika mukavaa perinteistä kaavaa. Toiselle laitetaan aamukahvit/aamupala. Katsellaan lasten tekemät kortit ja taiteilut läpi ja sitten on kukkia tai vastaavaa. Tämän jälkeen toinen puolisko (tässä tapauksessa minä) on jonnekin tehnyt lounasvarauksen. Tällä kertaa toki lounas menee päivälliseksi, koska pojalla on jalkapalloturnaus, päivällä, mutta se ei menoa haittaa. 

    Myös tämän vuoden äitienpäivä lahjaksi valikoitua Äidin ja pojan yhteinen jalkapallopeli HJK-Inter, johon sai ilmaisia mutsilippuja. Hienoa ja kiitos HJK! 

    Kuitenkin oli lapsi isätön tai ei. Lapselle tärkeintä äitienpäivässä on yleensä osoittaa rakkautta ja kiitollisuutta äitiä kohtaan. Lapsi haluaa näyttää, että hän arvostaa äidin panosta ja haluaa tehdä äidilleen iloiseksi.

    Tärkeitä elementtejä lapselle äitienpäivässä voivat olla esimerkiksi:

    • Rakkauden osoittaminen: Lapselle äitienpäivä on tilaisuus ilmaista äidilleen rakkauttaan. Se voi tapahtua esimerkiksi halauksin, suukoin, sanoilla tai pienillä huomaavaisuuksilla, kuten itsetehdyillä kortilla tai piirustuksilla.
    • Lahjat: Lapset saattavat ilahduttaa äitiään antamalla hänelle lahjoja. Lahjan ei tarvitse olla suuri tai kallis, vaan se voi olla jotain itsetehtyä tai persoonallista, mikä osoittaa lapsen ajatelleen äitiään.
    • Yhteinen aika: Lapsi saattaa haluta viettää erityistä aikaa äitinsä kanssa äitienpäivänä. Se voi olla esimerkiksi leikkimistä, yhdessä ulkoilua, lempiharrastuksen jakamista tai yhteisen aterian nauttimista.
    • Kiitollisuuden ilmaiseminen: Äitienpäivä on myös hyvä tilaisuus lapselle kiittää äitiään hänen tekemästään työstä ja sitoutumisesta perheeseen. Lapsi voi sanoilla tai eleillä osoittaa kiitollisuuttaan ja kertoa äidille, kuinka paljon hän arvostaa häntä.
    • Perheen yhdessäolo: Äitienpäivänä voi olla tärkeää, että koko perhe viettää aikaa yhdessä. Lapselle voi olla merkityksellistä nähdä, että kaikki perheenjäsenet osallistuvat äidin juhlistamiseen ja osoittavat kiintymystään.

    Lapselle tärkeintä äitienpäivässä on siis osoittaa rakastavansa ja arvostavansa äitiään, sekä tehdä päivästä erityinen äidille. Jokainen lapsi ilmaisee rakkauttaan ja kiitollisuuttaan omalla tavallaan, joten tärkeintä on, että eleet ja teot tulevat sydämestä ja ovat lapselle luontevia.

    Toistan loppuun saman minkä sanoin jo alussa:
    Kaikille äiteille, äidiksi haluaville ja äidiksi itsensä kokeville toivotan yhteisesti:
    HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ!  

  • ISÄTTÖMÄN ELÄMÄN HAASTEET POJALLE

    ISÄTTÖMÄN ELÄMÄN HAASTEET POJALLE

    Tässä kun blogia on tullut jo jonkin aikaa kirjoiteltua ja tullut paljon viestejä muilta isättömiltä henkilöiltä, niin tässä blogissa käyn vähän läpi haasteita mitä isätön elämä pojalle saattaa tuoda. Nämä eivät ole kaikki minun elämästä pelkästään, vaan tässä on myös havaintoja mitä olen huomannut aiheesta.

    Kun poika kasvaa ilman isää, se voi olla erittäin haastavaa ja hämmentävää. Isän poissaolo voi vaikuttaa pojan elämään monin eri tavoin, ja vaikutukset voivat olla pitkäkestoisia ja vaikeasti käsiteltäviä. Tässä blogissa tarkastellaan joitakin niistä haasteista, joita poika voi kohdata elämässään ilman isää.

    Yksi tärkeimmistä asioista, jotka voivat hämmentää poikaa, on tunteiden käsitteleminen. Kun isä puuttuu elämästä, poika voi olla vaikeuksissa oppia tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan. Tämä voi johtaa siihen, että poika tukahduttaa tunteensa tai ei kykene ilmaisemaan niitä. Tämä voi puolestaan johtaa erilaisiin ongelmiin, kuten vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissa ja mielenterveysongelmiin.

    Toinen asia, joka voi olla hämmentävää pojan elämässä, on identiteetin kehittäminen. Isän poissaolo voi vaikeuttaa pojan käsitystä siitä, kuka hän on ja mistä hän tulee. Ilman isää poika voi tuntea olevansa erilainen kuin muut lapset, ja hänen itsetuntonsa voi kärsiä. Tämä voi johtaa epävarmuuteen omasta paikasta maailmassa, joka voi vaikuttaa pojan elämään pitkälle aikuisuuteen asti.

    Kolmas haaste, joka voi hämmentää poikaa, on mieheyden mallin puuttuminen. Isä on usein ensimmäinen miesmalli, jonka poika kohtaa elämässään. Ilman isää poika voi tuntea olonsa epävarmaksi siitä, millainen miehen tulisi olla ja miten käyttäytyä miehenä. Tämä voi vaikuttaa pojan kykyyn muodostaa terveitä suhteita muihin miehiin ja kehittää itsenäistä miehen identiteettiä.

    Neljäs haaste, joka voi hämmentää poikaa, on vastuun ottaminen. Ilman isää poika voi joutua ottamaan vastuuta perheessä, joka voi olla hänelle liian raskasta. Tämä voi johtaa siihen, että poika joutuu kasvamaan nopeasti ja menettää lapsuuden ilon. Lisäksi vastuun ottaminen voi vaikuttaa pojan kykyyn muodostaa terveitä suhteita ikätovereihinsa ja kehittää itsestään vastuullinen aikuinen.

    Viides haaste, joka voi hämmentää poikaa, on suhteiden puute isän kanssa. Ilman isää poika voi menettää tärkeitä hetkiä, kuten yhteiset harrastukset, urheilutapahtumat tai perhejuhlat, joita isä olisi voinut jakaa hänen kanssaan. Tämä voi johtaa siihen, että poika tuntea itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, mikä voi vaikuttaa negatiivisesti hänen itsetuntoonsa ja henkiseen hyvinvointiinsa. Lisäksi poika voi kokea kaipausta ja surua siitä, ettei hänellä ole isää, jonka kanssa jakaa elämänsä tärkeitä hetkiä.

    Kuudes haaste, joka voi hämmentää poikaa, on vaikeus muodostaa terveitä suhteita muihin ihmisiin. Ilman isän mallia poika voi kamppailla luodessaan terveitä ja myönteisiä suhteita muihin ihmisiin. Hän voi olla epävarma siitä, miten käyttäytyä muiden ihmisten kanssa ja miten avata sydämensä heille. Tämä voi johtaa sosiaalisten taitojen puutteeseen, mikä voi vaikeuttaa hänen kykyään löytää ystäviä ja kehittää romanttisia suhteita aikuisena.

    Seitsemäs haaste, joka voi hämmentää poikaa, on taloudellisen turvallisuuden puute. Ilman isää perhe voi kamppailla taloudellisesti, mikä voi vaikuttaa pojan elämään monin eri tavoin. Hän voi joutua luopumaan tärkeistä harrastuksista tai koulutusmahdollisuuksista, joita hänellä olisi ollut, jos perheellä olisi ollut paremmat taloudelliset resurssit. Tämä voi myös johtaa siihen, että poika joutuu ottamaan liian aikaisin vastuuta perheen taloudellisesta tilanteesta, mikä voi vaikuttaa hänen kykyynsä keskittyä koulunkäyntiin tai muihin tärkeisiin asioihin elämässä.

    Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka isän poissaolo voi vaikuttaa pojan elämään. On tärkeää huomata, että jokainen poika on yksilöllinen, ja hänen kokemuksensa voivat vaihdella suuresti. Kuitenkin yhteistä kaikille on, että isän puuttuminen voi olla hämmentävää ja haastavaa, ja se voi vaikuttaa moniin eri osa-alueisiin elämässä. On tärkeää tarjota tukea ja resursseja perheille, joissa isä ei ole läsnä, jotta pojat voivat saada apua ja ohjausta näiden haasteiden käsittelemiseksi.

  • ISÄNPÄIVÄ ISÄTTÖMÄNÄ LAPSENA

    ISÄNPÄIVÄ ISÄTTÖMÄNÄ LAPSENA

    Nykyään isänpäivä omien lasten kautta merkkaa aivan eri tavalla, kuin lapsena. 
    Tässä blogissa käsittelen sitä aikakautta, kun olin lapsi ja vuoden päästä käsittelen nykyisyyttä isänpäivää isänä.

    Muistan kun pienenä en pitänyt sitä mitenkään outona, että isänpäivänä tein kortteja ja lahjoja vaarilleni ja isoisälleni. Kun muut lapset teki isällensä. Aikaisemmin blogissani olen kirjoittanut, että ala-asteella Tampereella oli aika yleistä, että isät asuivat eri paikassa. Yleensä jos olin kaverin luona leikkimässä, niin se tapahtui yleensä äidin luona. Eli perinteisessä lapsen arjessa monet perheet ”näyttivät” samanlaiselta kuin minun. Perheeseen kuului lapsi tai lapsia ja äiti. Isä oli jotain mikä ei näkynyt.

    Kuitenkin isänpäivänä konkretisoitui enemmän se, että kyllä niillä kavereilla oli isä jossain. He tekivät niille kortteja ja minä isovanhemmille. Tarhassa ja ala-asteen ensimmäisillä luokilla en kokenut tätä mitenkään oudoksi tai vastaavaa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, niin sitä erikoisemmaksi asia muuttui. Alkoi myös enemmän kyselyt siitä, että miksi et tee isällesi ynnä muuta… Tämä muistutti siitä, että minulla ei ole samanlaista isäsuhdetta, kun muilla.

    No enpä tätä ikinä kuitenkaan jäänyt mitenkään vaikeroimaan ja koin tämän itselleni kuitenkin normaaliksi. Koska minulle se oli normaalia, että ei ole isää kenelle tehdä korttia.

    Niin kun olen aikaisemmin kirjoittanut, niin isättömyys alkoi tulla minun ymmärrykseeni kunnolla yläaste ikäisenä, kun muutimme Valkeakoskella ja sen myötä ympärilläni olikin kokonaisia perheitä, missä oli molemmat vanhemmat. Tällöin isänpäivät rupesivat vaikuttamaan enemmän henkisellä puolella. Muistan erittäin hyvin sen kun rupesin tajuamaan kahdeksannella luokalla mistä kaikesta olen jäänyt paitsi isättömänä poikana.

    Isänpäivien suhteen minulla tuli sellainen angstinen vihasuhde tuota päivää kohtaan. Kyseisenä päivänä en ikinä halunnut tehdä mitään ja koska isäni kuolinpäivä on myös marraskuun alussa (6.11. ja myös Isoäitini on kuollut samana päivänä) niin jotenkin tämä ajanjakso masensi minua suuresti. Myöskin koska olin teini, niin tunteiden vuoristorata siinä iässä korostui vahvasti.

    Oikeastaan vasta oman isyyteni myötä olen isänpäivän kanssa löytänyt rauhan. Tästä kerron sitten enemmän vuoden päästä.

    Totta kai se on typerää angstata isänpäivää vastaan, mutta silloin teini-iässä tätä harmitusta piti johonkin purkaa ja purin sitä tuohon päivään. Myöskin se, että kirjoitellaan kortteja koulussa isovanhemmille ei välttämättä ole se paras vaihtoehto tuossa tilanteessa, mutta en kyllä muutakaan oikein keksi. Joillain on varmasti myös tilanne, että ei ole isovanhempiakaan ja kirjoittavat esimerkiksi äidille… Ei varmasti kivaa, vaikka hyvää tarkoitetaan.
    Ei kuitenkaan ole myöskään oikein laittaa lasta tekemään muita juttuja, kun muut tekevät isänpäivä kortteja ja isättömänä et voi… Ei sitä niinkään voi tehdä. 

    Tämä on kuitenkin sellainen aihe missä oikeaa tapaa ei voi mielestäni kiveen kirjoittaa.


    Jos tähän jonkun neuvon voisin vielä heittää siitä, miten kannattaisi isättömän lapsen kanssa isänpäivää viettää, niin tämä olisi se:

    Tehkää lapsen kanssa sille päivälle jokin perinne. Perinne mikä muistuttaa isästä. Esimerkiksi jos isällä oli lempparielokuva, niin katsokaa aina se. Jos isä tykkäsi käydä teatterissa, tai konserteissa menkää niihin. Riippuen totta kai minkä tyyppinen isä on ollut. Jos oli vakavampi, niin sitten ehkä juuri muistellen, mutta jos oli iloisempi, niin sitten aina jotain hauskempaa. Tehkää jotain mikä kunnioittaa ja muistuttaa isää, ja samalla se on isättömälle lapselle odottamisen arvoinen päivä. Eikä päivä milloin kokee itsensä ulkopuoliseksi. Kuitenkin päivän tarkoitus on juhlistaa isää, jonka ansiosta kyseinen lapsi on tullut osaksi tätä maailmaa ja kun sitä ei voi tehdä hänen kanssaan, niin tehdään se häntä kunnioittaen.

    Joka tapauksessa hyvää isänpäivää jokaiselle isälle ja kaikille isättömille oikein paljon voimia.

  • LASTEN HARRASTUKSET

    LASTEN HARRASTUKSET

    Lasten harrastukset ovat mielestäni yksi tärkeimmistä asioista kasvatuksessa. Harrastukset antavat lapselle sen oman jutun minkä kautta löytää omaa identiteettiä. Harrastusten kautta saa uusia sosiaalisia kokemuksia, onnistumisen tunteita, sekä opitaan elämään epäonnistumisten kanssa.

    Jokaiselle lapselle oikean harrastuksen löytäminen onkin sitten isompi haaste. Meillä on sellainen käytäntö, että on yksi harrastus mihin panostetaan ja sitten voi kokeilla siinä sivussa muita mitä haluaa. Sitten jos kokeilujen kautta löytyy uusi mihin halutaan panostaa, niin vaihdetaan siihen.

    Tässä onkin myös kääntöpuoli ja se on raha. Lasten harrastaminen on erittäin kallista. Onneksi Facebook kirppiksiltä ja Tori:sta löytyy hyvin ja halvalla lasten harrastusvälineitä. Mutta sitten on kausi- ja kuukausimaksut. Ymmärrän tietenkin mihin maksut perustuvat. Niiden avulla saadaan ylläpidettyä toimintaa ja pidettyä valmennuksen taso mahdollisimman korkealla ynnä muuta. 

    Meillä pienemmän lapsen pääharrastus ei vielä maksa muuta, kun varusteet. Vanhemmalla pääharrastus on varusteiden lisäksi kuukausitasolla noin 75 €. Tämä on monelle erittäin iso raha. Näiden lisäksi on sitten kokeilu harrastukset. Onneksi suurimmalla osalla kokeilut ovat lapsilla ilmaisia, niin niistä harvemmin tulee maksuja. Mutta tulee niistäkin kuitenkin varustekuluja, auton käyttökuluja yms.  Meillä ei lapsena esimerkiksi ollut rahaa, mutta silti meillä sai olla yksi harrastus kerralla. Muistan kyllä elävästi, kun kerran noin 10-vuotiaana kävin itse ilmoittamassa itseni jalkapallokaudelle ja huomasin äidin reaktiosta, että tämä ei ollut hyvä idea. Hän ei tietenkään mitään sanonut ja pääsin harrastamaan, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että varmaan taloudellisen tilanteen takia äiti oli miettinyt, jos en nyt menisi sillä kaudelle harrastamaan.

    Meikäläinen neljännellä tai viidennellä luokalla Ilveksessä.
    Huomio, että tuolloin oli ok, että KOFF sponsoroi junnufutista.
    Nykyään tuntuisi aika absurdilta.

    No kuitenkin itse pääsin monipuolisesti harrastamaan lapsuudessani. Harrastin jalkapalloa, koripalloa, salibandya, teatteri-ilmaisua ja olin bändikoulussa. Yläasteikäisenä, kun taloudellinen tilanteemme oli kohentunut, niin minulla oli samanaikasina harrastuksina salibandy ja teatteri-ilmaisu.

    En ollut ikinä esimerkiksi urheilussa mitenkään hyvä. En ollut maalikuningas, nopein tai ketterin, mutta tykkäsin siitä. Se toi minulle juuri omaa juttuani. Eipä se meillä kotona ikinä ollutkaan ideana, että urheilusta tehtäisiin uraa, vaan enemmänkin juuri tuota oman jutun tekemistä.

    Nyt taas omien lasten kanssa pyrin kannustamaan heitä suorituksissa ja auttamaan heitä lajeissaan niin hyvin, kun pystyn. Olen vapaaehtoisena joukkueenjohtajana ja pyrin antamaan lapsille parhaat mahdolliset edellytykset siihen, että jos kokevat haluavansa uran urheilun parissa, niin se ei tuesta jää kiinni. Tietenkin pitäen huolen, että harrastaminen on kivaa ja mihinkään ei pakoteta. 

    Poika juuri ennen ensimmäisiä reenejä vuonna 2020.

    Sitten yksi minulle ihmeellinen havainto on tapahtunut tässä pojan jalkapalloharrastuksen yhteydessä. Nimittäin muiden vanhempien vapaaehtoisuuden puute. Tämä on itselleni erittäin outoa, koska itse olen tottunut olemaan vapaaehtoisena kaikessa. Havahduin tähän nyt toden teolla, että hyvin harva suostuu esimerkiksi pelipäivien kahvilassa ottamaan vuoroa itselleen. Siinä kuitenkin kerätään rahaa sille juuri sinun lapsesi joukkueelle, että pääsevät turnauksiin ja saavat juttuja. Sekä kyseessä on vain kahvin ja mokkapalan myyminen. Varsinkin miehillä tuntuu olevan tässä haasteita. Toki miehet sitten esim. jeesaavat valmennuksessa tai peluuttamisessa, mutta silti suurin osa äideistä ja isistä ei ota osaa mihinkään toimintaan ollenkaan. Tämä on minulle outoa. Toki voihan se tietty olla, että se on normaalia ja tämä minun aktiivisuuteni on outoa muille… No mene ja tiedä.

    Kuitenkin tällaiset vanhempien vapaaehtoiset toiminnat ovat elinehto siihen, että esimerkiksi valmentaja voi keskittyä valmentamiseen ja vanhemmat yrittävät parhaansa hoitaa joukkueelle ylimääräistä rahaa, että harrastustoiminta saadaan mahdollisimman laadukkaaksi. Meilläkin on näitä kahvilahommia noin 5 kertaa vuodessa ja jos kaikki osallistuisivat, niin se tarkoittaisi yhtä noin 30 min vuoroa vuodessa… Kun taas nyt se nojautuu muutamaan aktiiviin, jotka saattavat tehdä 4 tuntia putkeen ja missaa lapsensa pelit.

    Myöskin tästä aiheesta on jotenkin vaikea nostaa järkevää keskustelua. Se menee yleensä siihen, että aktiiviset huutaa, että olis kiva että muutkin tekisi ja passiiviset ei sano mitään. Se ei ole oikein rakentavaa. Pitäisi saada passiiviselta selkeät selitykset siihen, että miksi valitsee passiivisuuden ja aktiivisen tarvitsisi tämä ymmärtää ja hyväksyä. Tätä kautta aukeaisi keskustelu ja saataisiin kaikkia tyydyttävä osapuoli. Mutta passiivisilta ei tätä helposti saa ja aktiivinen on yleensä liian hyökkäävä.

    Onko tämä sitten se, että kun on kyse vapaaehtoisuudesta, niin siihen ei osallistuta. Pitäisikö heti alusta käskeä ja laittaa tämä toiminta kiinni lapsen harrastamispaikkaan vai olisiko se jo liian rajua. Vai miten tämä kannattaisi tehdä? Jos olet ei aktiivinen tällaisissa, niin kommentoi vaikka alle, kuinka olisi paras aktivoida vanhempia. Tai jos olet onnistunut hyvällä prosentilla aktivoimaan, niin kuinka teit sen? Voit myös laittaa minulle suoraan sähköpostia isa@isatonisa.com

    Eli ottakaa osaa kahvin myyntiin ja auttakaa valmentajia. Laadukas harrastaminen on kuitenkin jokaiselle lapselle vain etu.

  • ENSI HETKET ISÄTTÖMÄNÄ POIKANA

    ENSI HETKET ISÄTTÖMÄNÄ POIKANA

    6.11.1989 isäni ammuttiin ja olin tuolloin 14 päivää vajaa 4-vuotias.

    Näin 36-vuotiaana, kun mietin lapsuuttani ja tuota aikaa, niin muistan selkeästi sen, kun saimme uutisen tapahtuneesta. Puhelin soi aamulla ja äiti putosi polvilleen ja muistan tunteen, että jotain tosi pahaa oli tapahtunut. Hautajaiset muistan myös, mutta mielestäni siellä oli kivaa, kun oli tuttuja ja kokista. Sedällä oli punainen nenä ja se oli outoa. Muuten en muista mitään negatiivista tai masentavaa aikakautta tuolloin olleen. Vaikka jotenkin olettaisin, että minulle olisi jäänyt jonkinlainen musta verho tuon ajan ympärille.

    Kuvassa heitän omien sanojeni mukaan golfheitolla kimpun iskän haudan päälle. Noin viisi vuotta myöhemmin olin ruokapöydässä yht´äkkiä äitille sanonut tarkoittavani tuolloin käsipalloheittoa. Asiasta ei ollut mitään puhetta ikinä ollut, mutta oli jäänyt kaivelemaan ja muistiin tuo virheellisesti sanottu urheilulaji.

    Muutimme kesällä 1990 Tampereelle, joten tarkoitan tuota kahdeksaa kuukautta ennen sitä. Koska kun sinne muutimme, niin pikkupojalla oli niin paljon uutta ihmeteltävää, että ei sitä paljon menneisyys mieleen mahtunut. Ajatukset olivat enemmänkin Särkänniemessä.

     Se että ei ole tuollaista ”verhoa” minulle jäänyt voi tietenkin johtua muutamastakin asiasta. Ekana tulisi mieleen, että läheiset, päiväkodin hoitajat ja kaikki ovat ylireagoineet ja pitäneet ekstra hyvää huolta, että minulla on kaikki hyvin, jolloin minun silmissäni kaikki oli mahtavaa. Toinen voi olla, että olin tosiaan niin pieni, että en voinut edes mitenkään ymmärtää tilanteen vakavuutta. Kolmas on se, että kun muutimme Tampereelle, niin pahat muistot muuttuivat uusiksi ihmeellisiksi asioiksi. Tai syy voi olla joku muukin… En tiedä…

    Lapsena eletään kuitenkin aika lailla päivä kerrallaan. Esimerkiksi kun Isä tapettiin marraskuussa, niin seuraavana kesänä olin suuttunut äidille siitä, että isä ei vie minua kalaan, vaikka oli luvannut. Tämä mielestäni kuvastaa hyvin lapsen mielenmaisemaa siitä, että ei ymmärretä vielä mitä kuolema tarkoittaa konkreettisesti. Tietenkään lapsen ei myöskään kuulukaan ymmärtää sitä. Mutta sitten jos heijastan sitä tuohon aikakauteen, niin voisin kuvitella, että mustaa verhoa ei tuossa ole juuri sen takia, kun olin niin pieni. Myöskin tuo lapsen muisti on ihmeellinen. Olen omissa lapsissa huomannut, että illallispöydässä ei muisteta mitä tänään on päiväkodissa tehty, mutta sitten muistetaan jokin pieni lupaus vuoden takaa, josta itsellä ei ole mitään muistikuvaa.

    Myöskin olen äidiltä kuullut, että kun asuimme kuitenkin pienellä paikkakunnalla ja tapahtuma tiedettiin hyvin, niin olimme muutaman kuukauden päästä tapahtuman jälkeen ollut leikkipuistossa ja siellä joku saman ikäinen lapsi oli minulta kysynyt, että miksi sun isä on kuollut ja olin vastannut, että hänet ammuttiin. Tämän jälkeen leikit jatkui aivan kuten ennenkin. Äiti tästä ehkä enemmän hämmentyi, että tulla nyt minulta tuollaista kysymään, mutta minä en ollut kuulemma moksiskaan.

    Eli mielestäni tapahtuma ei muuttanut lapsuuttani onnellisesta surulliseksi. Totta kai on vaikea sanoa millainen lapsuus olisi ollut ilman Tampereelle muuttoa ja jos minulla olisi ollut isä. Nyt kuitenkin, kun elämä on tällä tavalla mennyt, niin olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsuuteni oli hyvä… Erilainen, mutta hyvä.

    Eli mitä voisin yhteenvetona tästä todeta on se, että jos vastaavaa tapahtuu, niin suosittelen pitämään huoli siitä, että lapsi saa olla edelleen lapsi. Ylikompensointi voi olla ihan ok, että lapsi ei huomaa välttämättä niin eroa arjen rutiineissa, totta kai liika on liikaa, mutta kuitenkin siten, että lapsella on turvallinen ja hyvä olla. Jos taas aiheeseen reagoidaan pienelle lapselle hirveän voivottelevasti, niin siinä saattaa helposti tulla lapselle vaikutus siitä, että kaikki vaan säälin takia on sinulle kivoja ynnä muuta ja se saattaa vääristää mielikuvaa todellisuudesta. Eli jos on itse epävarma, niin ilman muuta kasvatusalan ammattilaiset auttavat tässäkin tilanteessa.

    Jos esimerkiksi minulle olisi ruvettu tyrkyttämään perheen miehen roolia tuossa vaiheessa, vaikka alitajuntaisesti, olisi katastrofi ollut valmis. Olin kuitenkin vasta neljävuotias.

    Äitini ja siskoni ulkopuolelta isoimman vaikutuksen hyvään lapsuuteen ja isähahmon roolin minulle teki isäni isä, eli Vaarini. Hänestä ja hänen vaikutuksestaan minuun kerron sitten omassa kirjoituksessa enemmän.

  • ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    Niin kuin aikaisemmassa blogissa (Lapsena eläminen isättömänä) kerroin, lapsuuteni isättömänä Tampereen lähiössä ei jättänyt minulle mielestäni mitään mullistavia haavoja, mutta muiden silmin asia on ollut ehkä vähän erinäköistä. 

    Äitini on kirjoittanut päiväkirjaansa tällaisen tekstin 25.1.1991. Olin tuolloin 5-vuotias ja isän kuolemasta on vähän yli vuosi:

    ”Villellä on tosi kova miehen kaipuu. Uimahallissa oli neljä isää lapsineen, ja Ville meni heti heidän luokseen esittämään uimatemppujaan ja pyysi heitä katsomaan mitä hän osaa. En koskaan pysty täyttämään tuota aukkoa Villen elämässä”.

    En luonnollisesti itse tätä muista, mutta tämän kaltaista käytöstä minussa on ollut. Tämä ei tietenkään mitenkään sano sitä, että äitini ei olisi ollut riittävä. Tuon ikäiselle pojalle, jolle isän kuolema ei ole vielä varmasti mennyt tajuntaan asti, on aivan mahdoton täyttää sitä aukkoa. Myöskään väkisin sitä ei pidä tehdä, ettei homma vahingossa mene yli, ja jonka seurauksena lapsi on vielä enemmän sekaisin siitä, mikä on miesmalli jota seurata. Kuitenkin väitän, että jos lapsi vaikka uimahallissa tulee minun luokseni, kun olen lasten kanssa ja esittelee temppuja, niin se ei taatusti ketään häiritse ja temppuja kehun siinä missä omienkin lasten.

    Toinen esimerkki tulee kouluajalta. Taisin olla noin kolmannella luokalla, kun äiti teki opiskelun ohella töitä ja olimme siskon kanssa paljon kaksin. Minulla alkoi koulussa mennä todella huonosti ja oli paljon myös häiriökäyttäytymistä. Lopulta äiti kysyi neuvoa koulusta ja siellä neuvottiin minulle syliterapiaa. Opettajilla oli epäilys, että koska olen isätön poika, niin minulla on normaalia suurempi tarve läheisyyden tunteeseen äidin kanssa siinä iässä. Nyt kun äiti oli kiireinen, niin olin ruvennut tällä tavalla reagoimaan siihen. Sitten alkoi syliterapia. Se tarkoitti muun muassa sitä, että tein läksyt äitini sylissä, katsoin telkkaria siinä, nukuin äidin vieressä ja vastaavia toimenpiteitä. Tämä auttoi ja aloin taas pärjäämään paremmin koulussa.

    Olin jo yhden menetyksen kokenut ja koin menettäväni toista. Tai ehkä ennemminkin en kokenut saavani tarpeeksi läheisyyttä, joten käyttäydyin ainoalla osaamallani tavalla, eli hain huomiota häiriköimällä. Sen ikäinen lapsi ei tätä itse tiedosta eikä sitä osaa itse sanoa, mutta ammattilaiset koulussa sen kyllä huomaavat ja he osaavat auttaa. Jos esimerkiksi olet kiireinen töissä tai muuta vastaavaa, niin tuossa on hyvä vinkki, kuinka pitää huoli lapsen hyvinvoinnista helpolla. Tällä saat lapselle tunteen, että hänestä välitetään ja on turvallista. 

    Myöskin toinen mikä auttoi tähän paljon, oli vaarini. Eli isäni isä. Hän asui Kotkassa ja ei tämän takia niin paljoa pystynyt olemaan miesmallina minulla kuin halusi. Mutta hän keksi sellaisen systeemin, että jokainen perjantai minun piti koulun jälkeen soittaa hänelle. Jos en ollut ollut sillä viikolla jälki-istunnossa, hän laittoi minulle säästöön 10 markkaa. Sitten kun näimme, niin sain koko potilla ostaa itselleni lelun. Minulla oli ennen tätä paljon jälki-istuntoa, mutta syliterapian ja tämän vaarin systeemin avulla ne käytännössä loppuivat. Tässä vaarin järjestelmässä raha oli alkuun isoin motivaattori, kunnes ekan kerran minun tarvitsi soittaa vaarille ja kertoa, että olin ollut jälki-istunnossa. Muistan sen vieläkin. Se oli aivan hirveätä soittaa hänelle. Vaari ei missään nimessä ollut paha tai suuttunut, mutta itseäni hävetti vaan niin paljon ja olin pettynyt itseeni siinä, että vaari oli pettynyt minuun. Ekan tällaisen puhelun jälkeen motivaatio ei ollut enää raha, vaan se, että ei tarvitsisi tuota puhelua enää soittaa.

    Mutta summauksena loppuun. Vaikka tosiaan minulle ei muistiini ole jäänyt arpia tai huonoja muistoja tuosta ala-asteikäisen pojan elämästä, on siellä silti paljon kaikkea, mitä muut ovat havainneet. Loistavaa työtä ympärilläni on kyllä kaikki tehneet. Ei ole sotkeuduttu liikaa ja vinkit ja teot on ollut sellaisia, jotka ovat hyvin ohjanneet minua eteenpäin ilman, että olen tiennyt niiden ohjaavan.

    P.S. Kuvassa mun eka kala kesäkuussa 1990.

  • PÄÄTÖS VANHEMMUUDESTA

    PÄÄTÖS VANHEMMUUDESTA

    Niin kuin aikaisemmasta blogista (Lue: Minä, isätön isä) voi lukea, että keskustelun aloitus vanhemmuudesta starttasi baarissa ja sovimme juttelevamme aiheesta seuraavana päivänä lisää.

    No se huominen sieltä sitten saapui ja kun pahimmasta krapulasta oli selvitty, ruvettiin asiasta keskustelemaan. Kerroin peloistani ja siitä, että minulla ei ole mitään hajua mitä pitää tehdä. No eihän tietenkään vaimollanikaan ollut, mutta hän oli itsevarma siitä, että me pystymme kyllä siihen ja minä uskoin häntä. Vaikka hän ei tietenkään voinut ymmärtää täydellisesti pelkojani ja sitä kuinka epävarma oikeasti olen ja miksi. Hän kuitenkin vakuutti minut siitä, että vaikka sähläisin, niin hän kyllä osaa korjata tilanteen. Ei hätää ja yhdessä opitaan.

    Minä olin tuolloin 27 vuotta ja sovimme, että otamme asian vakavaan mietintään ja sovimme, että jos vanhemmuuden valitsemme, pyrimme siihen, että lapsi syntyy ennen kuin minä täytän 30 vuotta. Mielestäni aiheeseen oli hyvä tehdä takaraja, että homma ei jää vain puheeksi. Lisäksi minulla oli hyvin aikaa kerätä itsevarmuutta isyyteen.

    Siinä sitten mietittiin erilaisia elämäntilanteita mitä eteen tuli ja kuinka tähän reagoisimme nyt ja kuinka jos olisimme vanhempia. No, kuten kaikki vanhemmat tietävät se todellisuus ei ihan näiden kuviteltujen skenaarioiden kanssa kohtaa, mutta tällaisella mielikuvaharjoitteella tulimme koko ajan enemmän varmemmiksi siitä, että haluamme vanhemmiksi. Päätimme myös jo silloin, että pyrimme saamaan kaksi lasta. Ei enempää eikä vähempää.

    Sitten elokuussa 2015 saimme pojan ja marraskuussa 2015 täytin kolmekymmentä vuotta (ne bileet ansaitsee melkein jo oman kirjoituksen). Meidän vanhemmuutemme tuli kyllä meidän koko lähipiirille aikamoisena yllätyksenä, koska olimme aina puhuneet, että emme halua vanhemmiksi.

    Lokakuussa 2015 pojan ristiäisten yhteydessä menimme sitten myös naimisiin. Koska pappi nyt oli jo paikalla, niin hoidetaan se samalla alta pois. Häitä tosin ei ole vieläkään tanssittu. Paikalla oli vain lähimmät perheenjäsenet ja pari kaveria. Ensin vaimolleni ja minulle tuli sama sukunimi ja sen jälkeen poika liitettiin samaan sukunimeen. Tämä oli hieno päivä.

    Olen erittäin iloinen siitä, että tämä kokonaisuus ei tapahtunut kiireellä tai vahingossa. Vaan sain aikaa miettiä ja suunnitella mielessäni millaista vanhemmuus on. Tänä aikana sain itselleni paljon itseluottamusta siihen, että pystyn olemaan roolimalli toiselle. Se, onko kaikki mennyt joka tilanteessa hyvin, onkin sitten eri juttu. Näistä kirjoitan varmasti tulevaisuudessa. Mutta koska kaikki ovat onnellisia ja terveitä, niin mielestäni tähän asti kaikki on mennyt oikein hyvin.

    Myöhemmin sitten kesäkuussa 2018 saimme perheeseemme vielä tytön ja tällöin meistä tuli juuri sellainen perhe mistä aloimme yhdessä haaveilemaan tuona krapulaisena aamuna vuonna 2013.

    Mielestäni teimme päätökset ja keskustelut asiasta minulle parhaalla mahdollisella tavalla. Minulla oli kuitenkin kaksi vuotta aikaa valmistautua isyyteen, ja mielestäni se oli se mitä tarvitsin. Jos minulle olisi vain tullut ilmoitus, että nyt olemme raskaana ja laskettuun aikaan on 7 kuukautta, en tiedä olisinko panikoinut ja karannut ulkomaille… En tiedä… Se olisi saattanut tulla minulle aivan liian nopeasti ja ratkaisuni sen takia olisi ollut sellaisia mitä katuisin varmasti ikuisesti. Mutta nyt kaikki meni niin kun minun kannaltani kuuluikin.

  • LAPSENA ELÄMINEN ISÄTTÖMÄNÄ

    LAPSENA ELÄMINEN ISÄTTÖMÄNÄ

    Tässä palaan omaan elämääni isättömänä poikana ja keskityn kirjoituksessa siihen, miten tämä vaikutti lapsuuteeni.

    Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissa olen kertonut, niin olin kaksi viikkoa vajaa 4-vuotias, kun isäni ammuttiin. Tämä tietenkin muutti perheen dynamiikkaa ja aiheutti sen, että me kolme muutimme Kotkasta omakotitalosta Tampereelle yhteen huoneeseen. Minuun lapsena tämä ei mielestäni suuresti kuitenkaan vaikuttanut. Olin niin pieni, että en asiaa ymmärtänyt. Muistan asian vasta kolahtaneen minulle teini-iässä. Minulle muutto Tampereelle oli enemmänkin seikkailu.

    Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa ja minun mielestäni asuimme edelleen omakotitalossa. Perhe, joka siellä asui, oli erittäin mukava ja liikuimme muistaakseni aika vapaasti ympäri taloa. Oli iso piha missä leikkiä. Enemmänkin mielestäni olimme jossain vain kylässä. Sitten muutimme opiskelija-asuntoon ja siellä olikin sitten jo muita saman ikäisiä, joiden kanssa pihalla leikkiä. 

    Muistan joidenkin lasten tiedustelleen mitä äitini tai isäni tekee ja kun kerroin isäni kuolleen ei se tuonut alle kouluikäisissä lapsissa mitään reaktioita. Jatkoimme leikkimistä normaalisti.

    Kouluikäisenä homma jatkui aika lailla samalla lailla. Luokassamme oli paljon yh-perheitä ja oli enemmänkin normaalia, että isä asui eri paikassa. Minä olin poikkeus siinä, että en voinut olla viikonloppuisin isän luona niin kuin muut. Tämä ei kuitenkaan lasten keskinäisessä kanssakäymisessä näkynyt mitenkään. 

    Yhdessä vaiheessa minulle sanottiin usein seuraavaa lorua:

    “Arvaa mitä – Länttä vastapäätä on itä.

    Haluutko tietää muuta – Sun pääs on puuta.

    Haluutko tietää lisää – Sulla ei oo isää.”

    Tämä loru ei tietenkään ollut mikään mieltä ylentävä, mutta en myöskään tätä ottanut mitenkään kiusaamisena tai vastaavana. Yleensä keksin jotain aika nasevaa takaisin ja en jäänyt tätä koskaan harmittelemaan. Toki se, että on edelleen mun mielessä voi myös tarkoittaa, että on jäänyt mieleen kaivelemaan…

    En usko, että alakouluikäiset lapset osaavat kuolemaa käsitellä, eikä mielestäni kuulukaan. Lapsille aihe on liian raskas ja sekoittaa vain asioita. Omille lapsille totta kai kerron rehellisesti miksi heidän isällänsä ei ole isää ja vastailen rehellisesti heidän kyselyihinsä, mutta pyrin pitämään kuitenkin aiheen mahdollisimman kevyenä, ettei aihe mene heillä esimerkiksi uniin tai muutenkaan ala ahdistamaan. Yritän käydä asiaa faktojen ja realismin kautta. Teemalla “sellaista elämä on”.

    Me tosiaan asuimme Tampereella ja äiti opiskeli, teki pätkätöitä ja totta kai yritti saada itsellensä uudessa kaupungissa uusia sosiaalisia kontakteja ja luoda uutta elämää. Tämän lisäksi hän yritti huolehtia meistä. Mielestäni tässä hän onnistui paremmin, kuin minä olisin onnistunut hänen asemassaan. Minulle ei ole jäänyt minkäänlaisia ikäviä muistoja meidän lapsuudestamme liittyen perheeseeni. Päinvastoin. Muistot ovat erilaisia kuin muilla, kenen kanssa olen asioita muistellut, mutta ei se niistä huonoja tee. Mielestäni se tekee vain menneisyydestäni mielenkiintoisemman, ja sitä kautta olen nykyisyydessä valmis nopeisiinkin muutoksiin ja sormi ei mene suuhun, kun pitää tehdä nopeita ratkaisuja tai pärjätä omillaan.

    Esimerkkinä voin sanoa, että ennen yläastetta olin muuttanut yhteensä seitsemän kertaa, eli useammin kuin kahden vuoden välein. Nyt saldo on 15 muuttoa. Tällaisten muutoksien tapahtuminen on jättänyt minulle sen, että haluan edelleenkin tasaisin väliajoin jotain muutoksia elämässäni tai kyllästyn. Muutokset eivät tarvitse olla isoja. Harrastus tai jokin muu hurahtaminen riittää. Vaikka tämä blogin perustaminen.

    Loppusanoina voisin sanoa, että lapsuuteni yläasteelle asti oli kaikin puolin hyvä. Harrastin erilaisia juttuja ja minulla oli hyvin kavereita. Siskoni kanssa en ala-asteen loppuvuosina tullut toimeen, mutta tämä muuttui, kun muutimme Tampereelta Valkeakoskelle.

  • MINÄ, ISÄTÖN ISÄ

    MINÄ, ISÄTÖN ISÄ

    Elokuussa 2015 tapahtui asia mitä en ollut olettanut minulle tapahtuvan. Minusta oli tullut isä! Minusta! Aivan uskomatonta… 

    Isäksi tuleminen ei ollut ikinä minulle asia mitä tavoittelin tai muutenkaan erityisesti halusin. Enemmänkin ajatus siitä, että minun pitäisi olla miespuolisena esimerkkinä toiselle, vaikka en tiennyt asiasta mitään, oli niin outo ajatus, että vieläkin ihmettelen kuinka tässä näin kävi.

    Isäksi tuleminen ei ollut mitenkään vahinko vaan täysin harkittua. Olimme olleet silloisen avovaimoni ja nykyisen vaimoni kanssa yhdessä jo useamman vuoden, ja molemmilla oli niin sanotusti uraputki päällä ja lähtökohtaisesti puhuimme, että emme tahdo lapsia hankkia. Sitten vaimoni lähipiiriin syntyi lapsi ja vaimosta tuli tämän lapsen kummi. Tällöin hänellä rupesi ajatus muuttumaan.

    Olimme viihteellä hänen kanssaan ja sitten siinä shottien ja lonkeroiden välissä hän minulle mainitsi, että on alkanut haluamaan lapsia. Tämä loppupeleissä ei tullut minulle yllätyksenä, koska olin tämän hänestä jo huomannut, mutta nyt se sanottiin ensimmäisen kerran ääneen. Tällöin asiasta tuli konkreettista ja minua alkoi pelottaa. Vastasin hänelle, että jutellaan huomenna asiasta lisää.

    Tästä keskustelusta lisää toisessa blogissa.

    Tämän päätöksen jälkeen alkoivat pelot siitä, että mitä minun pitää tehdä. Tämä on totta kai yleistä tuossa vaiheessa ja kaikille tulee pelkoja siitä, että mitä tämä tarkoittaa ja mitä minun kuuluu tehdä. Koska taustallani on isättömyys, niin oli erittäin hyvä asia, että minulla oli tähän aikaa. Olin tuolloin 27-vuotias ja päätimme yrittää saada esikoisen ennen kuin täytän 30 vuotta. Eli tämä ei tullut minulle mitenkään ilmoituksena, että nyt ollaan raskaana vaan oli aikaa miettiä ja kerätä itseluottamusta ja tietoa siitä, että mitä tarkoittaa isänä oleminen. Isättömyyden takia olin todella epävarma siitä, mikä on minun tehtävä. Eikä oikein ollut ketään keneltä kysyä. Toki oli paljon tuttuja vanhempia lähipiirissä, mutta ei ollut ketään, joka olisi itse isätön isä. Sain kyllä apua isyyteen, mutta en pelkoihin.

    Minulle sanottiin kaikkien toimesta, että hyvin se menee ja siihen oppii kyllä. Mutta kun ei ole mitään pohjaa siitä, että mitä pitäisi edes oppia, niin nuo ohjeet olivat aika huonoja auttamaan epävarmuudessani. Myöskään en aiheesta löytänyt mitään kirjoituksia. Isättömän näkökannalta ja sen takia teen nyt tätä.

    Tämän takia toivon, että jos sinun tuttusi on isätön ja hänestä on tulossa tai on jo isä, niin esimerkiksi Instagramini @isatonisa kautta on hyvä ottaa vaikka minuun yhteyttä, niin katsotaan voinko auttaa tilanteessa.  

    Nyt kun tätä kirjoittaessa lapset ovat 6- ja 3-vuotiaita ja pystyn heille tarjoamaan turvallisen ympäristön, harrastusmahdollisuuksia ja he ovat terveitä, niin voin todeta olevani ainakin tässä vaiheessa onnistumisen puolella. Tietenkin suurin asia mikä tähän on vaikuttanut on vaimoni, mutta ei kerrota hänelle, ettei nouse hattuun 😉

  • MINÄ, ISÄTÖN POIKA

    MINÄ, ISÄTÖN POIKA

    Minkälainen elämä sitten on poikana ilman isää? Käsittelen tätä nyt yleisemmällä tasolla. Myöhemmin tulen tekemään syvällisemmät kirjoitukset eri vaiheista pojan elämässä.

    Kun olet isätön poika, niin olet lähes aina poikaporukassa poikkeus. On monia, joilla isä asuu eri osoitteessa, mutta hän on kuitenkin olemassa. Isättömyys tuo koko elämälle epävarmuutta miehisissä asioissa ja monien miehisten asioiden kokeileminen luo suuret paineet ja varsinkin niissä epäonnistuminen tekee ainakin itselle sen, että en halua niitä enää koskaan kokeilla tai tehdä. 

    Jos esimerkiksi joku korjaus asia menee päin honkia ja minulle asiasta sanotaan, niin menetän hermoni todella nopeasti ja annan asian olla. Myöskin kun tarvitsee vaikka autoon liittyviä asioita hoitaa tai mitä tahansa mihin pitää ammattilainen tilata, niin vaimoni tekee tilauksen noin 80 % kerroista. Minä kun en halua itse myöntää toiselle miehelle, että en osaa jotain tehdä. Vaikka siis järkikin sanoo, että suurin osa miehistä ei osaa, vaikka auton moottoria korjata, mutta itse koen sen jotenkin suuremmaksi häpeäksi ja tämä heijastuu isättömyydestäni ja epävarmuuteen siitä mitä miehen kuuluisi osata ja mitä ei.

    Esimerkkinä myös voin sanoa, että olen vain kerran ajanut mopolla ja koska 50 metriä ajettuani kaaduin, niin en ole mopoon sen jälkeen koskaan koskenut. Sama on jääkiekon pelaamisessa, kun en oppinut heti luistelemaan lopetin sen.

    Vanhemmalla iälläkin olen huomannut samaa. Esimerkiksi olin yksissä polttareissa, jossa ajettiin radalla rallia vuorotellen. En halunnut missään nimessä ajaa. Muiden miesten ympäröimänä, jos olisin siinä epäonnistunut, minun päässäni kaikki olisi nauranut minulle ja puhunut pitkään selän takana siitä, kuinka en nyt tuollaistakaan osaa. Tietenkään näin ei olisi tapahtunut, mutta näin ajattelen.

    Nämä vain esimerkkeinä, mutta tällainen ajattelu tulee siitä, kun näet televisiossa vain miehiä, jotka osaavat kaiken ja poikaporukassa kilpaillaan asioista, mitä kenenkin isä osaa ja on tehnyt. Nämä asiat vielä yleensä liioitellaan, niin tällöin ei näe sitä todellisuutta, että ei kukaan osaa oikeasti kaikkea ja sitten se heijastuu epävarmuuteen arkisissa miehisissä askareissa.

    Se, että minulla on kaikessa tuollaisissa asioissa epävarmuutta ja epäonnistumisesta koituva reaktioni on usein lapsellinen, ei johdu mitenkään kasvatuksestani tai mistään, että jotain olisi siltä osalta tapahtunut väärin. Koska nämä kumpuavat siitä mieskuvasta mikä tulee koulunpihalta, telkkarista ja muusta yhteiskunnasta. Sitten kun itsellä ei ole sitä vastakappaletta tasapainottamaan fiktiota ja faktaa realistisesti. Vaikka äitini varmasti yritti, niin ei hän kuitenkaan pysty nuorelle pojalle sitä sata prosentti todentamaan.

    Loppuun haluan vielä korostaa sitä, että jos olet isätön lapsi tai vaikka isä, joka on jostain syystä erkaantunut lapsesta, niin niin kauan kuin vielä elätte, ei ole liian myöhäistä löytää kontaktia. Se on varmasti vaikeaa ja vaatii paljon molemmilta osapuolilta, mutta siitä on todennäköisesti molemmille osapuolille enemmän hyötyä kuin haittaa. Minulle on vuosien varrella tullut paljon ihmisiä vastaan keiden isät on hylännyt heidät ja olen aina kannustanut ottamaan heihin yhteyttä, kun vielä elävät. Eräs hyvä ystäväni, jonka isä oli hänet hylännyt pienenä, tarttui tähän neuvoon ja he saivat oikein hyvä isäpoika suhteen vielä aikuisena aikaiseksi, ennen kuin isä myöhemmin menehtyi. Ystäväni sai itselleen isän noin kymmeneksi vuodeksi ja hänen lapsensa sai muutamaksi vuodeksi itsellensä vaarin.

    Tämä iloinen asia vaati toki myös sen, että ystäväni löi isäänsä myös nyrkillä naamaan, koska oli hänet hylännyt, mutta välillä miesten maailmassa se vaatii juuri tuon. Isä ymmärsi iskun syyn ja koki, että ansaitsi sen… 

    Olen tarinan isän kanssa samaa mieltä.