6.11.1989 isäni ammuttiin ja olin tuolloin 14 päivää vajaa 4-vuotias.
Näin 36-vuotiaana, kun mietin lapsuuttani ja tuota aikaa, niin muistan selkeästi sen, kun saimme uutisen tapahtuneesta. Puhelin soi aamulla ja äiti putosi polvilleen ja muistan tunteen, että jotain tosi pahaa oli tapahtunut. Hautajaiset muistan myös, mutta mielestäni siellä oli kivaa, kun oli tuttuja ja kokista. Sedällä oli punainen nenä ja se oli outoa. Muuten en muista mitään negatiivista tai masentavaa aikakautta tuolloin olleen. Vaikka jotenkin olettaisin, että minulle olisi jäänyt jonkinlainen musta verho tuon ajan ympärille.
Muutimme kesällä 1990 Tampereelle, joten tarkoitan tuota kahdeksaa kuukautta ennen sitä. Koska kun sinne muutimme, niin pikkupojalla oli niin paljon uutta ihmeteltävää, että ei sitä paljon menneisyys mieleen mahtunut. Ajatukset olivat enemmänkin Särkänniemessä.
Se että ei ole tuollaista ”verhoa” minulle jäänyt voi tietenkin johtua muutamastakin asiasta. Ekana tulisi mieleen, että läheiset, päiväkodin hoitajat ja kaikki ovat ylireagoineet ja pitäneet ekstra hyvää huolta, että minulla on kaikki hyvin, jolloin minun silmissäni kaikki oli mahtavaa. Toinen voi olla, että olin tosiaan niin pieni, että en voinut edes mitenkään ymmärtää tilanteen vakavuutta. Kolmas on se, että kun muutimme Tampereelle, niin pahat muistot muuttuivat uusiksi ihmeellisiksi asioiksi. Tai syy voi olla joku muukin… En tiedä…
Lapsena eletään kuitenkin aika lailla päivä kerrallaan. Esimerkiksi kun Isä tapettiin marraskuussa, niin seuraavana kesänä olin suuttunut äidille siitä, että isä ei vie minua kalaan, vaikka oli luvannut. Tämä mielestäni kuvastaa hyvin lapsen mielenmaisemaa siitä, että ei ymmärretä vielä mitä kuolema tarkoittaa konkreettisesti. Tietenkään lapsen ei myöskään kuulukaan ymmärtää sitä. Mutta sitten jos heijastan sitä tuohon aikakauteen, niin voisin kuvitella, että mustaa verhoa ei tuossa ole juuri sen takia, kun olin niin pieni. Myöskin tuo lapsen muisti on ihmeellinen. Olen omissa lapsissa huomannut, että illallispöydässä ei muisteta mitä tänään on päiväkodissa tehty, mutta sitten muistetaan jokin pieni lupaus vuoden takaa, josta itsellä ei ole mitään muistikuvaa.
Myöskin olen äidiltä kuullut, että kun asuimme kuitenkin pienellä paikkakunnalla ja tapahtuma tiedettiin hyvin, niin olimme muutaman kuukauden päästä tapahtuman jälkeen ollut leikkipuistossa ja siellä joku saman ikäinen lapsi oli minulta kysynyt, että miksi sun isä on kuollut ja olin vastannut, että hänet ammuttiin. Tämän jälkeen leikit jatkui aivan kuten ennenkin. Äiti tästä ehkä enemmän hämmentyi, että tulla nyt minulta tuollaista kysymään, mutta minä en ollut kuulemma moksiskaan.
Eli mielestäni tapahtuma ei muuttanut lapsuuttani onnellisesta surulliseksi. Totta kai on vaikea sanoa millainen lapsuus olisi ollut ilman Tampereelle muuttoa ja jos minulla olisi ollut isä. Nyt kuitenkin, kun elämä on tällä tavalla mennyt, niin olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsuuteni oli hyvä… Erilainen, mutta hyvä.
Eli mitä voisin yhteenvetona tästä todeta on se, että jos vastaavaa tapahtuu, niin suosittelen pitämään huoli siitä, että lapsi saa olla edelleen lapsi. Ylikompensointi voi olla ihan ok, että lapsi ei huomaa välttämättä niin eroa arjen rutiineissa, totta kai liika on liikaa, mutta kuitenkin siten, että lapsella on turvallinen ja hyvä olla. Jos taas aiheeseen reagoidaan pienelle lapselle hirveän voivottelevasti, niin siinä saattaa helposti tulla lapselle vaikutus siitä, että kaikki vaan säälin takia on sinulle kivoja ynnä muuta ja se saattaa vääristää mielikuvaa todellisuudesta. Eli jos on itse epävarma, niin ilman muuta kasvatusalan ammattilaiset auttavat tässäkin tilanteessa.
Jos esimerkiksi minulle olisi ruvettu tyrkyttämään perheen miehen roolia tuossa vaiheessa, vaikka alitajuntaisesti, olisi katastrofi ollut valmis. Olin kuitenkin vasta neljävuotias.
Äitini ja siskoni ulkopuolelta isoimman vaikutuksen hyvään lapsuuteen ja isähahmon roolin minulle teki isäni isä, eli Vaarini. Hänestä ja hänen vaikutuksestaan minuun kerron sitten omassa kirjoituksessa enemmän.
