Lasten harrastukset ovat mielestäni yksi tärkeimmistä asioista kasvatuksessa. Harrastukset antavat lapselle sen oman jutun minkä kautta löytää omaa identiteettiä. Harrastusten kautta saa uusia sosiaalisia kokemuksia, onnistumisen tunteita, sekä opitaan elämään epäonnistumisten kanssa.
Jokaiselle lapselle oikean harrastuksen löytäminen onkin sitten isompi haaste. Meillä on sellainen käytäntö, että on yksi harrastus mihin panostetaan ja sitten voi kokeilla siinä sivussa muita mitä haluaa. Sitten jos kokeilujen kautta löytyy uusi mihin halutaan panostaa, niin vaihdetaan siihen.
Tässä onkin myös kääntöpuoli ja se on raha. Lasten harrastaminen on erittäin kallista. Onneksi Facebook kirppiksiltä ja Tori:sta löytyy hyvin ja halvalla lasten harrastusvälineitä. Mutta sitten on kausi- ja kuukausimaksut. Ymmärrän tietenkin mihin maksut perustuvat. Niiden avulla saadaan ylläpidettyä toimintaa ja pidettyä valmennuksen taso mahdollisimman korkealla ynnä muuta.
Meillä pienemmän lapsen pääharrastus ei vielä maksa muuta, kun varusteet. Vanhemmalla pääharrastus on varusteiden lisäksi kuukausitasolla noin 75 €. Tämä on monelle erittäin iso raha. Näiden lisäksi on sitten kokeilu harrastukset. Onneksi suurimmalla osalla kokeilut ovat lapsilla ilmaisia, niin niistä harvemmin tulee maksuja. Mutta tulee niistäkin kuitenkin varustekuluja, auton käyttökuluja yms. Meillä ei lapsena esimerkiksi ollut rahaa, mutta silti meillä sai olla yksi harrastus kerralla. Muistan kyllä elävästi, kun kerran noin 10-vuotiaana kävin itse ilmoittamassa itseni jalkapallokaudelle ja huomasin äidin reaktiosta, että tämä ei ollut hyvä idea. Hän ei tietenkään mitään sanonut ja pääsin harrastamaan, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että varmaan taloudellisen tilanteen takia äiti oli miettinyt, jos en nyt menisi sillä kaudelle harrastamaan.
Huomio, että tuolloin oli ok, että KOFF sponsoroi junnufutista.
Nykyään tuntuisi aika absurdilta.
No kuitenkin itse pääsin monipuolisesti harrastamaan lapsuudessani. Harrastin jalkapalloa, koripalloa, salibandya, teatteri-ilmaisua ja olin bändikoulussa. Yläasteikäisenä, kun taloudellinen tilanteemme oli kohentunut, niin minulla oli samanaikasina harrastuksina salibandy ja teatteri-ilmaisu.
En ollut ikinä esimerkiksi urheilussa mitenkään hyvä. En ollut maalikuningas, nopein tai ketterin, mutta tykkäsin siitä. Se toi minulle juuri omaa juttuani. Eipä se meillä kotona ikinä ollutkaan ideana, että urheilusta tehtäisiin uraa, vaan enemmänkin juuri tuota oman jutun tekemistä.
Nyt taas omien lasten kanssa pyrin kannustamaan heitä suorituksissa ja auttamaan heitä lajeissaan niin hyvin, kun pystyn. Olen vapaaehtoisena joukkueenjohtajana ja pyrin antamaan lapsille parhaat mahdolliset edellytykset siihen, että jos kokevat haluavansa uran urheilun parissa, niin se ei tuesta jää kiinni. Tietenkin pitäen huolen, että harrastaminen on kivaa ja mihinkään ei pakoteta.
Sitten yksi minulle ihmeellinen havainto on tapahtunut tässä pojan jalkapalloharrastuksen yhteydessä. Nimittäin muiden vanhempien vapaaehtoisuuden puute. Tämä on itselleni erittäin outoa, koska itse olen tottunut olemaan vapaaehtoisena kaikessa. Havahduin tähän nyt toden teolla, että hyvin harva suostuu esimerkiksi pelipäivien kahvilassa ottamaan vuoroa itselleen. Siinä kuitenkin kerätään rahaa sille juuri sinun lapsesi joukkueelle, että pääsevät turnauksiin ja saavat juttuja. Sekä kyseessä on vain kahvin ja mokkapalan myyminen. Varsinkin miehillä tuntuu olevan tässä haasteita. Toki miehet sitten esim. jeesaavat valmennuksessa tai peluuttamisessa, mutta silti suurin osa äideistä ja isistä ei ota osaa mihinkään toimintaan ollenkaan. Tämä on minulle outoa. Toki voihan se tietty olla, että se on normaalia ja tämä minun aktiivisuuteni on outoa muille… No mene ja tiedä.
Kuitenkin tällaiset vanhempien vapaaehtoiset toiminnat ovat elinehto siihen, että esimerkiksi valmentaja voi keskittyä valmentamiseen ja vanhemmat yrittävät parhaansa hoitaa joukkueelle ylimääräistä rahaa, että harrastustoiminta saadaan mahdollisimman laadukkaaksi. Meilläkin on näitä kahvilahommia noin 5 kertaa vuodessa ja jos kaikki osallistuisivat, niin se tarkoittaisi yhtä noin 30 min vuoroa vuodessa… Kun taas nyt se nojautuu muutamaan aktiiviin, jotka saattavat tehdä 4 tuntia putkeen ja missaa lapsensa pelit.
Myöskin tästä aiheesta on jotenkin vaikea nostaa järkevää keskustelua. Se menee yleensä siihen, että aktiiviset huutaa, että olis kiva että muutkin tekisi ja passiiviset ei sano mitään. Se ei ole oikein rakentavaa. Pitäisi saada passiiviselta selkeät selitykset siihen, että miksi valitsee passiivisuuden ja aktiivisen tarvitsisi tämä ymmärtää ja hyväksyä. Tätä kautta aukeaisi keskustelu ja saataisiin kaikkia tyydyttävä osapuoli. Mutta passiivisilta ei tätä helposti saa ja aktiivinen on yleensä liian hyökkäävä.
Onko tämä sitten se, että kun on kyse vapaaehtoisuudesta, niin siihen ei osallistuta. Pitäisikö heti alusta käskeä ja laittaa tämä toiminta kiinni lapsen harrastamispaikkaan vai olisiko se jo liian rajua. Vai miten tämä kannattaisi tehdä? Jos olet ei aktiivinen tällaisissa, niin kommentoi vaikka alle, kuinka olisi paras aktivoida vanhempia. Tai jos olet onnistunut hyvällä prosentilla aktivoimaan, niin kuinka teit sen? Voit myös laittaa minulle suoraan sähköpostia isa@isatonisa.com
Eli ottakaa osaa kahvin myyntiin ja auttakaa valmentajia. Laadukas harrastaminen on kuitenkin jokaiselle lapselle vain etu.
4 vastausta artikkeliin “LASTEN HARRASTUKSET”
Yksi “selitys” on se, että voimavarat ei kaikilla riitä, vaikka halua olisikin. Itse ponnistelen viimeisillä voimilla, että jaksan edes viedä lapsen harrastukseen, jos sen lisäksi pitäisi vielä osallistua yhtään mihinkään niin se olisi jo liikaa. Raskas työ ja todella kuluttava arki imee ihmisen kuiviin, silloin kaikki pienetkin asiat on liikaa.
-En osallistu mihinkään – äiti 😅
Siihen tuo varmasti kyllä isosti perustuu, että monet “pinnistelee” lasten harrastusten parissa jo viimeisillä voimilla. Silloin on tietenkin täysin hyväksyttävää katsoa sivusta. Tämä myöskin kannattaa tuoda esille reilusti muille. Toki silloin saattaa aktiivit taas ruveta mesoamaan, että: “kyllä mullakin on tätä ja tätä”, mutta se onkin sitten heiltä virhe. Ei kukaan voi kuitenkaan tietää mikä on toisella raskasta ja mikä ei. Se on hyväksyttävä ja ymmärrettävä.
Yleensä tarjoudun vapaaehtoiseksi hyvinkin pienellä kynnyksellä. Ehkä se on persoonakysymyskin: toiset innostuu ja ottaa vastuutakin herkemmin kuin toiset. Onnistumisessa (tai liiallisessa vastuunotossa) tosin on se vaarana, että tulee ilmoittauduttua vähän joka puuhiin eikä aika ja/tai voimat riitäkään. Rajat pitää muistaa, koska vapaallakin pitää ihmisen välillä olla.
Ja voihan olla, että ne, jotka näyttäytyvät passiivisina, ovat jo aiemmissa harrastuksissa antaneet kaikkensa tai samaan aikaan muissa hommissa tekevät vaikka sun mitä… Emmehän me näe tai tiedä aina toisen kokoa arkea yhdessä hetkessä tietyssä paikassa.
Juu tuo täytyy ehdottomasti muistaa, että joku saattaa vaikka toisen sisaruksen harrastuksessa tehdä jo paljon ja sen takia, ei juuri tässä jaksa tai muuta vastaavaa. Erittäin hyvä pointti.