Nykyään isänpäivä omien lasten kautta merkkaa aivan eri tavalla, kuin lapsena.
Tässä blogissa käsittelen sitä aikakautta, kun olin lapsi ja vuoden päästä käsittelen nykyisyyttä isänpäivää isänä.
Muistan kun pienenä en pitänyt sitä mitenkään outona, että isänpäivänä tein kortteja ja lahjoja vaarilleni ja isoisälleni. Kun muut lapset teki isällensä. Aikaisemmin blogissani olen kirjoittanut, että ala-asteella Tampereella oli aika yleistä, että isät asuivat eri paikassa. Yleensä jos olin kaverin luona leikkimässä, niin se tapahtui yleensä äidin luona. Eli perinteisessä lapsen arjessa monet perheet ”näyttivät” samanlaiselta kuin minun. Perheeseen kuului lapsi tai lapsia ja äiti. Isä oli jotain mikä ei näkynyt.
Kuitenkin isänpäivänä konkretisoitui enemmän se, että kyllä niillä kavereilla oli isä jossain. He tekivät niille kortteja ja minä isovanhemmille. Tarhassa ja ala-asteen ensimmäisillä luokilla en kokenut tätä mitenkään oudoksi tai vastaavaa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, niin sitä erikoisemmaksi asia muuttui. Alkoi myös enemmän kyselyt siitä, että miksi et tee isällesi ynnä muuta… Tämä muistutti siitä, että minulla ei ole samanlaista isäsuhdetta, kun muilla.
No enpä tätä ikinä kuitenkaan jäänyt mitenkään vaikeroimaan ja koin tämän itselleni kuitenkin normaaliksi. Koska minulle se oli normaalia, että ei ole isää kenelle tehdä korttia.
Niin kun olen aikaisemmin kirjoittanut, niin isättömyys alkoi tulla minun ymmärrykseeni kunnolla yläaste ikäisenä, kun muutimme Valkeakoskella ja sen myötä ympärilläni olikin kokonaisia perheitä, missä oli molemmat vanhemmat. Tällöin isänpäivät rupesivat vaikuttamaan enemmän henkisellä puolella. Muistan erittäin hyvin sen kun rupesin tajuamaan kahdeksannella luokalla mistä kaikesta olen jäänyt paitsi isättömänä poikana.
Isänpäivien suhteen minulla tuli sellainen angstinen vihasuhde tuota päivää kohtaan. Kyseisenä päivänä en ikinä halunnut tehdä mitään ja koska isäni kuolinpäivä on myös marraskuun alussa (6.11. ja myös Isoäitini on kuollut samana päivänä) niin jotenkin tämä ajanjakso masensi minua suuresti. Myöskin koska olin teini, niin tunteiden vuoristorata siinä iässä korostui vahvasti.
Oikeastaan vasta oman isyyteni myötä olen isänpäivän kanssa löytänyt rauhan. Tästä kerron sitten enemmän vuoden päästä.
Totta kai se on typerää angstata isänpäivää vastaan, mutta silloin teini-iässä tätä harmitusta piti johonkin purkaa ja purin sitä tuohon päivään. Myöskin se, että kirjoitellaan kortteja koulussa isovanhemmille ei välttämättä ole se paras vaihtoehto tuossa tilanteessa, mutta en kyllä muutakaan oikein keksi. Joillain on varmasti myös tilanne, että ei ole isovanhempiakaan ja kirjoittavat esimerkiksi äidille… Ei varmasti kivaa, vaikka hyvää tarkoitetaan.
Ei kuitenkaan ole myöskään oikein laittaa lasta tekemään muita juttuja, kun muut tekevät isänpäivä kortteja ja isättömänä et voi… Ei sitä niinkään voi tehdä.
Tämä on kuitenkin sellainen aihe missä oikeaa tapaa ei voi mielestäni kiveen kirjoittaa.
Jos tähän jonkun neuvon voisin vielä heittää siitä, miten kannattaisi isättömän lapsen kanssa isänpäivää viettää, niin tämä olisi se:
Tehkää lapsen kanssa sille päivälle jokin perinne. Perinne mikä muistuttaa isästä. Esimerkiksi jos isällä oli lempparielokuva, niin katsokaa aina se. Jos isä tykkäsi käydä teatterissa, tai konserteissa menkää niihin. Riippuen totta kai minkä tyyppinen isä on ollut. Jos oli vakavampi, niin sitten ehkä juuri muistellen, mutta jos oli iloisempi, niin sitten aina jotain hauskempaa. Tehkää jotain mikä kunnioittaa ja muistuttaa isää, ja samalla se on isättömälle lapselle odottamisen arvoinen päivä. Eikä päivä milloin kokee itsensä ulkopuoliseksi. Kuitenkin päivän tarkoitus on juhlistaa isää, jonka ansiosta kyseinen lapsi on tullut osaksi tätä maailmaa ja kun sitä ei voi tehdä hänen kanssaan, niin tehdään se häntä kunnioittaen.
Joka tapauksessa hyvää isänpäivää jokaiselle isälle ja kaikille isättömille oikein paljon voimia.