Tässä palaan omaan elämääni isättömänä poikana ja keskityn kirjoituksessa siihen, miten tämä vaikutti lapsuuteeni.
Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissa olen kertonut, niin olin kaksi viikkoa vajaa 4-vuotias, kun isäni ammuttiin. Tämä tietenkin muutti perheen dynamiikkaa ja aiheutti sen, että me kolme muutimme Kotkasta omakotitalosta Tampereelle yhteen huoneeseen. Minuun lapsena tämä ei mielestäni suuresti kuitenkaan vaikuttanut. Olin niin pieni, että en asiaa ymmärtänyt. Muistan asian vasta kolahtaneen minulle teini-iässä. Minulle muutto Tampereelle oli enemmänkin seikkailu.
Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa ja minun mielestäni asuimme edelleen omakotitalossa. Perhe, joka siellä asui, oli erittäin mukava ja liikuimme muistaakseni aika vapaasti ympäri taloa. Oli iso piha missä leikkiä. Enemmänkin mielestäni olimme jossain vain kylässä. Sitten muutimme opiskelija-asuntoon ja siellä olikin sitten jo muita saman ikäisiä, joiden kanssa pihalla leikkiä.
Muistan joidenkin lasten tiedustelleen mitä äitini tai isäni tekee ja kun kerroin isäni kuolleen ei se tuonut alle kouluikäisissä lapsissa mitään reaktioita. Jatkoimme leikkimistä normaalisti.
Kouluikäisenä homma jatkui aika lailla samalla lailla. Luokassamme oli paljon yh-perheitä ja oli enemmänkin normaalia, että isä asui eri paikassa. Minä olin poikkeus siinä, että en voinut olla viikonloppuisin isän luona niin kuin muut. Tämä ei kuitenkaan lasten keskinäisessä kanssakäymisessä näkynyt mitenkään.
Yhdessä vaiheessa minulle sanottiin usein seuraavaa lorua:
“Arvaa mitä – Länttä vastapäätä on itä.
Haluutko tietää muuta – Sun pääs on puuta.
Haluutko tietää lisää – Sulla ei oo isää.”
Tämä loru ei tietenkään ollut mikään mieltä ylentävä, mutta en myöskään tätä ottanut mitenkään kiusaamisena tai vastaavana. Yleensä keksin jotain aika nasevaa takaisin ja en jäänyt tätä koskaan harmittelemaan. Toki se, että on edelleen mun mielessä voi myös tarkoittaa, että on jäänyt mieleen kaivelemaan…
En usko, että alakouluikäiset lapset osaavat kuolemaa käsitellä, eikä mielestäni kuulukaan. Lapsille aihe on liian raskas ja sekoittaa vain asioita. Omille lapsille totta kai kerron rehellisesti miksi heidän isällänsä ei ole isää ja vastailen rehellisesti heidän kyselyihinsä, mutta pyrin pitämään kuitenkin aiheen mahdollisimman kevyenä, ettei aihe mene heillä esimerkiksi uniin tai muutenkaan ala ahdistamaan. Yritän käydä asiaa faktojen ja realismin kautta. Teemalla “sellaista elämä on”.
Me tosiaan asuimme Tampereella ja äiti opiskeli, teki pätkätöitä ja totta kai yritti saada itsellensä uudessa kaupungissa uusia sosiaalisia kontakteja ja luoda uutta elämää. Tämän lisäksi hän yritti huolehtia meistä. Mielestäni tässä hän onnistui paremmin, kuin minä olisin onnistunut hänen asemassaan. Minulle ei ole jäänyt minkäänlaisia ikäviä muistoja meidän lapsuudestamme liittyen perheeseeni. Päinvastoin. Muistot ovat erilaisia kuin muilla, kenen kanssa olen asioita muistellut, mutta ei se niistä huonoja tee. Mielestäni se tekee vain menneisyydestäni mielenkiintoisemman, ja sitä kautta olen nykyisyydessä valmis nopeisiinkin muutoksiin ja sormi ei mene suuhun, kun pitää tehdä nopeita ratkaisuja tai pärjätä omillaan.
Esimerkkinä voin sanoa, että ennen yläastetta olin muuttanut yhteensä seitsemän kertaa, eli useammin kuin kahden vuoden välein. Nyt saldo on 15 muuttoa. Tällaisten muutoksien tapahtuminen on jättänyt minulle sen, että haluan edelleenkin tasaisin väliajoin jotain muutoksia elämässäni tai kyllästyn. Muutokset eivät tarvitse olla isoja. Harrastus tai jokin muu hurahtaminen riittää. Vaikka tämä blogin perustaminen.
Loppusanoina voisin sanoa, että lapsuuteni yläasteelle asti oli kaikin puolin hyvä. Harrastin erilaisia juttuja ja minulla oli hyvin kavereita. Siskoni kanssa en ala-asteen loppuvuosina tullut toimeen, mutta tämä muuttui, kun muutimme Tampereelta Valkeakoskelle.
