Isätön Isä

Avainsana: poika

  • ONKO PAKKO OLLA NIIN MIES?

    ONKO PAKKO OLLA NIIN MIES?

    Tämä blogi on tehty yhteisprojektina viiden muun bloggaajan kanssa. Kaikissa blogeissa on sama otsikko ja jokainen itse pähkäilee blogissaan samaa aihetta. 

    Muut viisi blogia löytyy linkkeinä tekstin lopussa.

    Järki lähtee, ääni jää
    Veri täyttää nielun, suun
    Kyllä mies kivun kestää
    Mutta ei häpeää

    Aamuisin herätessäni evästän itseni päivään
    Kertaamalla mielessäni kaikki ne asiat,
    Joissa olen elämässäni epäonnistunut,
    Ja kaikki ne mahdollisuudet,
    Jotka olen jättänyt käyttämättä.

    Te ette tiedä mitään
    Minä tiedän kaiken
    Tukeanne en tarvitse
    Apuanne en kaipaa

    Itse oman hautani kaivan
    Viereen kiven komeimman
    Itse oman ristini kannan
    Sen viimeisen matkan pahimman

    Bändi: Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
    Kappale: Nyt on mies
    Sanat: Timo Rautiainen

    Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että miehiset jutut ovat minulle pelottavia ja koen niissä normaalia suurempaa epäonnistumisen pelkoa. Tämä juontaa juurensa siihen, että kunnollista miesmallia ei elämässäni ole ikinä ollut ja sen takia en oikein tiedä mikä on oikein miehisissä jutuissa ja mikä väärin. Tämä tekee sen, että mieluummin olen tekemättä sellaisia, kun yritän.

    Mikä sitten on miehisyyttä. Onko se, että piirretään oman kodin perustukset röökiaskiin? Onko se, että viikonloput korjataan omia tai kavereiden moottorivehkeitä. Mielellään vielä itse tehdyillä työkaluilla? Vai onko se, että nostat penkistä enemmän kuin muut? Onko se sitä, että sun sanaan voi luottaa ja pidät suoraselkäisesti huolta perheestäsi? Vai jotain aivan muuta…

    Kaikki miehet mittaavat miehisyyttä eri tavalla ja eri kaveri porukoissa sen mittarin painoarvo sosiaalisessa yhteiselossa on erilainen. Itse kun olen ollut paljon tekemisissä musiikin ja muiden taiteiden harrastajien parissa, niin tuo mittari ei niissä ole niin merkittävässä roolissa, kuin vaikka stereotyyppisten lätkäjätkien keskuudessa. Toki se, että olenko juuri tämän takia hakeutunut enemmän taiteita harrastavien ihmisten pariin voi hyvinkin pitää paikkansa. No tiedä häntä…

    Sitten vastapuolena, kun olen pitkään tehnyt töitä yökerho maailmassa, niin siellä esimerkiksi portsarit ovat suurelta osalta juuri tätä miehistä mies mallia missä jutut ovat ronskeja ja mitataan hauiksen kokoa ja ”äijäillään” aktiivisesti. Käytännössä heidän juttunsa on aina huumoria ja hauskoja. Työ heillä on henkisesti ja fyysisesti raskasta, niin sitä on hyvä tasapainottaa ronskilla huumorilla. Ainakin minun mielestäni. Mutta tämä äijäily on aina ollut itselleni aika outoa, mutta monille juuri tämä on sitä oikeaa miehisyyttä. Puhutaan ronskeja ja kerrotaan panotarinoita, jolla pönkitetään omaa kilpeä muille alfoille. Tämä ei tietenkään koske kaikkia portsareita. 

    Tämä on minulle ollut aina aika vierasta. Itse en esimerkiksi omista petipuuhistani puhu kuin vain aivan läheisimmille ystäville ja heillekin erittäin harvoin. Jos vaimo on keskustelussa mukana ja haluaa myös puhua, niin sitten puhun enemmän. Koen jotenkin, että jos hän ei ole paikalla, niin ei ole oikein puhua asiasta mikä on meille hyvin intiimi. Nuorempana sitä saattoi puhua, mutta ei enää kyllä nykyään.

    Miksi sitten monissa porukoissa ja yhteiskunnassa pitää olla niin mies? Eikö voisi olla ihan yhtä lailla mies, jos tykkää vaikka virkata mieluummin, kun korjata moottoreita. Miten se liittyy miehisyyteen mitä tykkää tehdä. Miksi tässä asiassa tarvitsee edes meillä miehillä olla mitään mittaria. Jos joku mies tykkää mieluummin mansikka margaritasta kuin jaloviinasta, niin miksi sen tarvitsee olla vähemmän miehistä. Se koetaan olevan, mutta miksi? 

    Miksi myös monet miehet ottavat hirveän henkilökohtaisesti, jos heistä sanotaan jotain feminiinistä tai muuten vaan epä-äijämäistä. Siitä saatetaan toden teolla suuttua ja katkeroitus pitkäksi aikaa. Minulla on esimerkiksi yksi ystävä, jolla on pitkätukka ja hänelle eräässä parturissa sanottiin, että: ”Sinulla on tällainen tyttötukka”. Eipä enää siihen parturiin mennyt, vaikka työn jäljessä ei ollut mitään moittimista. Tuo yksi lause kolautti miehisyyttä niin kovaa, että hän äänesti jaloillaan ja ei enää sinne mennyt. Silloin kun hän minulle tämän kertoi, niin ihmettelin ääneen, että mitä väliä tuolla on ja vaikka työn jälki oli moitteeton, niin tuolla lauseella oli noin iso merkitys. No jokaisen tottakai kuuluu mennä esimerkiksi juuri sellaiselle parturille mikä on itselleen paras, että ei siinä mitään. Koin vaan tämä itselleni erittäin erikoiseksi asiaksi. Itselläni on nykyään myös pitkä tukka ja en voisi itse kuvitella ottavani tuollaista noin raskaasti. Tai edes välittäväni siten, että se jäisi mieleeni. Mutta tämä on juuri se ero mikä minussa on verrattuna moniin tuntemiini miehiin. Tämän koen olevani edelleen peruja isättömyydestä ja miesmallin puutteesta. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, niin sitä en tiedä… Tai toisaalta onko se juttu ollenkaan…

    Niin kun tästä varmaan paistaa aika hyvin läpi, niin en hirveästi välitä äijäilystä ja sellaisesta ääri maskuliinisesta miehisyyden mittaristosta, jossa voittaja tarkistetaan säännöllisin väliajoin nakkikioskilla. Mutta jokainen tyylillään ja en missään nimessä aliarvosta heitä ihmisinä yhtään tai muutenkaan ketään vähättele. Kaikilla on oikeus tehdä asioita mikä tekee onnelliseksi ja antaa sinulle juuri sinulle tärkeän miehisyyden identiteetin, ja sitä ei kuulu muualta matkia vaan ainoastaan omaksua itselleen parhaaksi, jotta koet oman miehisyyden juuri sellaisena kuin se sinulle sopii.

    Tässä vielä loppuun linkit muihin blogeihin, jotka ovat saman otsikon alla:

    Tuli Vaan Mieleen

    Miehen Sanoin

    Aito ajatus

    toffeeKolli

    JoonasMieli

  • ISÄ ARKI & SOSIAALINEN ELÄMÄ

    ISÄ ARKI & SOSIAALINEN ELÄMÄ

    Varpajaiset vietetty ja lapsi saatu kotiin. On arjen aloituksen aika. Minun roolini itse lapseen on ensimmäiset 6kk todella vähäistä. Roolini on enemmänkin sitä, että pidän huolen väsyneestä äidistä ja arjesta. Totta kai osallistun vaippojen vaihtoon, pesemiseen ja muuhun mihin vaan pystyn. Mutta kuitenkin kaikki lapsessa pyörii aika isolta osin äidin ympärillä. Eli kaikille kumppaneille tiedoksi, että jos koet olevasi tarpeeton, hyödytön ja ulkopuolinen lapsesi arjessa, niin se ei sitä ole. Äidillä on ajatukset ja arki täysillä lapsen ympärillä, niin sinun tehtäväsi on hoitaa loput.  

    Sitten huomattiin erittäin negatiivinen asia. Lähes kaikki kaverit lopettivat kertaheitolla yhteydenpidon. Yhden käden sormissa oli laskettavissa ne, jotka pitivät omasta aloitteesta meihin yhteyttä. Meillä kuitenkin oli tuolloin iso kaveripiiri. 

    Kun olimme itse heihin päin yhteydessä, niin kaikki oli ok, mutta sitten rupesimme huomaamaan, että oli juhlia mihin meitä ei kutsuttu ja rupesimme laittamaan merkille, että jos emme itse ole heihin yhteydessä, niin he eivät ole meihin.

    Pohdimme tätä asiaa. Minä varsinkin enemmän. Huomasin myös, että nämä, jotka eivät ole yhteydessä oli valtaosin lapsettomia. Rupesin miettimään omaa ajatteluani niitä kavereita kohtaan, joista oli tullut vanhempia ennen kuin minusta tuli. Havahduin siihen, että en minäkään heihin ollut kyllä pitänyt oikein mitään yhteyttä. Harmittaa se, että tajusin tämän vasta tässä vaiheessa. Tarvitsin omakohtaisen kokemuksen, että ymmärsin omat virheeni.

    Mistä tämä sitten johtui? Kuitenkin nyt kun minulla oli lapsi, niin emme muuta halunneetkaan, kun lähteä kavereiden luona käymään tai nähdä muita ihmisiä ja ystäviä. Miksi olin itse tehnyt samalla lailla, että en ollut yhteydessä enää niin usein kavereihin, joilla on lapsia?

    Ainoa selitys minkä olen keksinyt oli, että lapsettoman ihmisen on vaikea ymmärtää mitä elämä lasten kanssa on. Oletus on, että kun lapsi tulee talouteen, niin heillä ei ole enää aikaa mihinkään. Heillä on nyt tärkeämpää tekemistä tai he saattavat tuoda lapsen mukana, jota moni ei välttämättä halua. Kaikkeen näihin voin sanoa, että olettamukset ei voisi olla enempää väärin. On ihan ok pyytää, että tuletko käymään kahvilla, mutta ilman lasta. Ainakin minun mielestäni.

    Totta kai koko arki pyörii lapsen ympärillä ja tekemistä riittää jokaiselle päivälle ja jokaiselle tunnille. Tämän takia harva vanhempi itse miettii järjestää mitään tai olla yhteydessä tuossa vaiheessa kehenkään. Mutta kun joku soittaa tai kutsuu jonnekin. Se on parasta mitä siinä tilanteessa tuoreelle lapsiperheelle voi tapahtua. Lapsi jää erittäin mielellään toiselle vanhemmista ja toinen lähtee ovesta pihalle. Toki siinä tulee myös se, että ulos lähtevä osapuoli puhuu varmasti paljon lapsesta, mikä saattaa myös olla monelle ärsyttävää, mutta siinä täytyy muistaa, että ei hänen elämässänsä juuri sillä hetkellä muuta tapahdu. Sama ilmiö käy, kun menee armeijaan. Lomilla ei paljon muusta puhuta ja se on monelle ärsyttävää. Mutta fakta on, että jos ei muuta elämässä tapahdu, niin siitä silloin puhutaan. Eli mitä harvemmin tuoretta vanhempaa kutsutaan mihinkään, niin sitä enemmän hän puhuu vaan lapsesta. 

    Totta kai vaihtoehtona olisi järjestää itsekin juhlia, mutta ei sitä itse mieti, että pitäisinkö juhlat tai illanistujaiset, koska itse niiden järjestäminen tuoreena vanhempana on todella haastavaa. Pelkästään lapsenvahti kuviot voivat olla jo iso haaste. Kun taas jos kutsu tulee, niin voi lapsen vaan jättää toiselle ja itse lähteä. Kun kutsu tulee lähteä ovesta pihalle, niin suurempaa iloa ei siinä vaiheessa ole.

    Jos siis sinulla on ystävä, joka on saanut lapsen, kutsu aina hänet mukaan juhliin. Vaikka lastenvahti ongelmien takia hän ei välttämättä aina pääse, niin ajatus siitä, että joku sinua ajattelee ja haluaa viettää aikaa kanssasi, merkitsee henkisesti todella paljon siinä vaiheessa, kun kaikki sinun asiasi peilataan nykyään lapsesi kautta ja sinulta ei kysytä mitä sinä haluaisit?

  • RUOKAILU

    RUOKAILU

    Lapsiperheessä käytännössä kaikki pyörii ruokailun ympärillä. Kaikki asiat aikataulutetaan sen mukaan, koska pitää syödä.

    Tämä on myös mielestäni tärkein asia vanhemmilta, että lapsi saa riittävästi ja monipuolisesti ravintoa. Lapsi kokeilee uusia juttuja ynnä muuta. Meillä jos lapset saisi päättää, niin syötäisiin pelkkiä nugetteja koko ajan, mutta onneksi he eivät saa päättää. 

    Meillä on tässä vanhempina ollut myös paljon totuttelemista. Ennen lapsia valmistimme hyvin harvoin kotona ruokaa ja jos valmistimme, niin se oli makaronia ja jauhelihaa. Jos oli tilipäivä, niin sinne laitettiin myös sipulia. Myöskin ruokailu ajat meillä vaihteli todella paljon.

    Olemme molemmat hyviä kokkeja ja varsinkin minä tykkään kyllä tehdä ruokaa, eli ei se siitä ollut kiinni. Emme vaan jostain syystä halunneet ruokaa tehdä. Mieluummin haimme tai menimme jonnekin syömään. Varmaan iso osa tässä oli sitä, että olimme molemmat ravintola-alalla, niin halusimme tukea ravintoloita tai käydä katsomassa miten jossain paikassa homma hoidetaan.

    Mutta palatakseni lasten ruokailuun. Meidän tarvitsi tosiaan opetella ruoka-ajat ja ruuan laittaminen rutiiniksi. Tämä onnistui kyllä helposti ja huomasin itsessänikin, että olin paljon energisempi, kun ruokailu tapahtui säännöllisesti. Mutta meille tuli vastaan toinen ongelma, mikä on varmasti monelle lapsi perheelle tuttu. Teimme tosi paljon samoja ruokia. Kiersimme helppoa kehää, eli jauhelihakastike ja siihen erilainen lisuke tai sitten makaronilaatikko tai vastaava uunin kautta. Alkuun tätä ei ollut, mutta kun toinen lapsi rupesi syömään samaa ruokaa kuin muut, niin menimme huomaamattamme tähän oravan pyörään. 

    No minä sitten mietin, että miten tämän saisi parhaiten korjattua. Tässä tulee nyt sitten yksi parhaista ideoista, mitä vanhempana olen ikinä saanut. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Laitoimme pienille lapuille viidenkymmenen ruuan nimet ja arvoimme etukäteen seuraavat 20 ruokaa. Ruokien joukoissa oli myös esim. jonkun perheen jäsenen valitsema ravintola ja vastaavia, mutta teimme siten, että valitsimme 10 liha-, 10 kasvis-, 10 kala-, 10 kana- ja 10 muuta ruokaa. Laitoimme nämä eri kippoihin ja vuorotellen niistä nostettiin lappu. Sitten kun 20 ruokaa oli tehty, niin arvoimme seuraavat 20. Tällöin toki lapset innostuivat arvonnasta niin paljon, että taisimme arpoa paljon enemmän. 

    Tämä oli nerokasta moneltakin kantilta. Tämä pakotti meidät vanhempina tekemään uusia ruokia. Kauppalistat olivat käytännössä jo valmiina. Ei tullut enää pohdintaa, että mitäs tänään syötäisiin. Jonkun verran listaa lennosta saatetaan muuttaa, eli jos on vaikka valinta ”kunnon ravintola” niin aikataulutamme sen viikonlopulle ja tällöin jotkut ruuat saattavat vaihtaa paikkaa.

    Suosittelen tätä systeemiä ehdottomasti kaikille helpottamaan arkea ja sen rutiineja. Tämä pitää ruokapöydän monipuolisena ja mielenkiintoisena.

    Tämän neronleimauksen jälkeen ei ole ikinä tarvinnut käydä erittäin uuvuttavaa mitä tänään syötäisiin keskustelua tai mennä kauppaan ihmettelemään, että mitä sitä nyt oikein ostaisi.

    Tässä meidän lista jääkaapin ovessa
    Tässä meidän lista jääkaapin ovessa
  • ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    Niin kuin aikaisemmassa blogissa (Lapsena eläminen isättömänä) kerroin, lapsuuteni isättömänä Tampereen lähiössä ei jättänyt minulle mielestäni mitään mullistavia haavoja, mutta muiden silmin asia on ollut ehkä vähän erinäköistä. 

    Äitini on kirjoittanut päiväkirjaansa tällaisen tekstin 25.1.1991. Olin tuolloin 5-vuotias ja isän kuolemasta on vähän yli vuosi:

    ”Villellä on tosi kova miehen kaipuu. Uimahallissa oli neljä isää lapsineen, ja Ville meni heti heidän luokseen esittämään uimatemppujaan ja pyysi heitä katsomaan mitä hän osaa. En koskaan pysty täyttämään tuota aukkoa Villen elämässä”.

    En luonnollisesti itse tätä muista, mutta tämän kaltaista käytöstä minussa on ollut. Tämä ei tietenkään mitenkään sano sitä, että äitini ei olisi ollut riittävä. Tuon ikäiselle pojalle, jolle isän kuolema ei ole vielä varmasti mennyt tajuntaan asti, on aivan mahdoton täyttää sitä aukkoa. Myöskään väkisin sitä ei pidä tehdä, ettei homma vahingossa mene yli, ja jonka seurauksena lapsi on vielä enemmän sekaisin siitä, mikä on miesmalli jota seurata. Kuitenkin väitän, että jos lapsi vaikka uimahallissa tulee minun luokseni, kun olen lasten kanssa ja esittelee temppuja, niin se ei taatusti ketään häiritse ja temppuja kehun siinä missä omienkin lasten.

    Toinen esimerkki tulee kouluajalta. Taisin olla noin kolmannella luokalla, kun äiti teki opiskelun ohella töitä ja olimme siskon kanssa paljon kaksin. Minulla alkoi koulussa mennä todella huonosti ja oli paljon myös häiriökäyttäytymistä. Lopulta äiti kysyi neuvoa koulusta ja siellä neuvottiin minulle syliterapiaa. Opettajilla oli epäilys, että koska olen isätön poika, niin minulla on normaalia suurempi tarve läheisyyden tunteeseen äidin kanssa siinä iässä. Nyt kun äiti oli kiireinen, niin olin ruvennut tällä tavalla reagoimaan siihen. Sitten alkoi syliterapia. Se tarkoitti muun muassa sitä, että tein läksyt äitini sylissä, katsoin telkkaria siinä, nukuin äidin vieressä ja vastaavia toimenpiteitä. Tämä auttoi ja aloin taas pärjäämään paremmin koulussa.

    Olin jo yhden menetyksen kokenut ja koin menettäväni toista. Tai ehkä ennemminkin en kokenut saavani tarpeeksi läheisyyttä, joten käyttäydyin ainoalla osaamallani tavalla, eli hain huomiota häiriköimällä. Sen ikäinen lapsi ei tätä itse tiedosta eikä sitä osaa itse sanoa, mutta ammattilaiset koulussa sen kyllä huomaavat ja he osaavat auttaa. Jos esimerkiksi olet kiireinen töissä tai muuta vastaavaa, niin tuossa on hyvä vinkki, kuinka pitää huoli lapsen hyvinvoinnista helpolla. Tällä saat lapselle tunteen, että hänestä välitetään ja on turvallista. 

    Myöskin toinen mikä auttoi tähän paljon, oli vaarini. Eli isäni isä. Hän asui Kotkassa ja ei tämän takia niin paljoa pystynyt olemaan miesmallina minulla kuin halusi. Mutta hän keksi sellaisen systeemin, että jokainen perjantai minun piti koulun jälkeen soittaa hänelle. Jos en ollut ollut sillä viikolla jälki-istunnossa, hän laittoi minulle säästöön 10 markkaa. Sitten kun näimme, niin sain koko potilla ostaa itselleni lelun. Minulla oli ennen tätä paljon jälki-istuntoa, mutta syliterapian ja tämän vaarin systeemin avulla ne käytännössä loppuivat. Tässä vaarin järjestelmässä raha oli alkuun isoin motivaattori, kunnes ekan kerran minun tarvitsi soittaa vaarille ja kertoa, että olin ollut jälki-istunnossa. Muistan sen vieläkin. Se oli aivan hirveätä soittaa hänelle. Vaari ei missään nimessä ollut paha tai suuttunut, mutta itseäni hävetti vaan niin paljon ja olin pettynyt itseeni siinä, että vaari oli pettynyt minuun. Ekan tällaisen puhelun jälkeen motivaatio ei ollut enää raha, vaan se, että ei tarvitsisi tuota puhelua enää soittaa.

    Mutta summauksena loppuun. Vaikka tosiaan minulle ei muistiini ole jäänyt arpia tai huonoja muistoja tuosta ala-asteikäisen pojan elämästä, on siellä silti paljon kaikkea, mitä muut ovat havainneet. Loistavaa työtä ympärilläni on kyllä kaikki tehneet. Ei ole sotkeuduttu liikaa ja vinkit ja teot on ollut sellaisia, jotka ovat hyvin ohjanneet minua eteenpäin ilman, että olen tiennyt niiden ohjaavan.

    P.S. Kuvassa mun eka kala kesäkuussa 1990.

  • ODOTUSAIKA

    ODOTUSAIKA

    Kohdistan tässä mietteeni ensimmäisen lapsen odotusaikaan.

    Odotusaika on “ei raskaana olevalle osapuolelle” aika reilusti helpompaa. Ainakin siltä se minulle vaikutti. Pääsääntöinen tehtävä minulla oli pitää huoli, että raskaana olevalla on kaikki hyvin. Hän teki raskausaikana esihenkilö tason töitä ravintola-alalla, joten jalkojen hieronta oli meidän taloudessamme jatkuvaa. 

    Lähtökohtaisesti pidin huolen kaikesta ruumiillisesta työstä, hoidin ruuat ja muun talouteen liittyvät yleiset työt. Toki vaimoni teki myös niitä paljon, mutta luonnollisesti loppua kohden koko ajan vähemmän. Tämä on aika pientä kuitenkin siinä käytännön arjessa, verrattuna siihen mitä toinen tekee jatkuvasti.

    Hienoin ja mieleenpainuvin hetki oli, kun kuultiin sydänäänet ensimmäisen kerran. Muistan elävästi, kuinka silloin minut valtasi aivan hirveä rakkauden tunne ja onni siitä, että olen saamassa lapsen. Asiasta tuli tässä tilanteessa jotenkin todellista. Siihen asti aihe oli minun päässäni ollut vielä puheen tasolla ja ei suoranaisesti minuun ollut tilanne vaikuttanut tai näkynyt meidän arjessamme. Totta kai olin erittäin tietoinen, että vaimoni mahassa kasvaa jälkikasvua, mutta noiden sydänäänien kautta tästä jälkikasvusta tuli minulle todellinen ja rakastuin häneen valtavasti.

    Toki minulla oli tässä myös henkinen ongelma…

    Minulla oli pelko siitä mitä tuleman pitää ja olenko riittävä tulevalle lapselle. Tästä en tietenkään hirveästi voinut vaimoni kanssa jutella, koska keskittyminen arjessa oli kuitenkin hänen hyvinvoinnissansa. Myöskin ongelmana oli se, että en kokenut myöskään hänen ymmärtävän hirveästi sitä epävarmuuden tasoa mikä minulla oli. Kuka tätä voisikaan ymmärtää? Oikeastaan ainoa, joka sitä voisi ymmärtää on sellainen henkilö, joka on elänyt minun elämäni. Niitä nyt ei tietenkään ole kuin yksi. Eli minä. Totta kai on paljon ihmisiä, jotka on kokenut tragedioita ja hirveämpiäkin asioita kuin minä, mutta jokainen heistä (kuten minäkin) on ainoa ekspertti siinä omassa elämässään. Vertaistukea mielestäni pitää tarjota ja tarvittaessa etsiä, mutta juuri omaan tilanteeseen on vaikea kenenkään täysillä samaistua.

    Yritin aiheessa turvautua internetiin, mutta aiheesta ei mitään oikein löytynyt. Sen takia nyt toivon, että minun blogini löytyisi heidän käsiinsä, jotka samantyyppisiä tilanteita käy läpi. Aina saa vaihtaa kanssani ajatuksia.

    No kuitenkin. Koin olevani pelkojeni kanssa aika yksin, mutta koska olen saanut selviämiseen perustuvan kasvatuksen ja mottoni on ensikuussa helpottaa, niin rupesin ajattelemaan asioita loogisuuden kautta. Eli kun alkoi hiipimään tunne siitä, että en pärjää ja en tiedä kuinka olla roolimalli lapselle, niin turvauduin ajatukseen, että on tässä muutkin pärjännyt, niin pärjään minäkin. Tämä ei ole tietenkään ideaali tapa käsitellä epävarmuuksia, koska tämä tunkee sen itse ongelman vain syvemmälle, mutta eipä sitä muita vaihtoehtoja oikein sillä hetkellä tarjoutunut.

    Selvisin odotusajan suorittamalla ja ”kilpailemalla” mielessäni muiden isien kanssa. Ei se ideaalein ratkaisu, mutta toimi tässä tilanteessa. 

    Summauksena voisin siis sanoa, että itse odotusaika oli minulle fyysisesti aika helppo. Odottava osapuoli oli myös aika helppohoitoinen kokonaisuudessaan. Kunhan vaan jaksoin häntä hoitaa. Henkisellä puolella minulla oli aika paljon haasteita, mutta kun annoin loogisen puolen ottaa vallan ja ajattelin asioita sitä kautta, niin pärjäsin mielestäni tasolla 8/10.

    Sitten elokuussa 2015 odotusaika päättyi.

  • PÄÄTÖS VANHEMMUUDESTA

    PÄÄTÖS VANHEMMUUDESTA

    Niin kuin aikaisemmasta blogista (Lue: Minä, isätön isä) voi lukea, että keskustelun aloitus vanhemmuudesta starttasi baarissa ja sovimme juttelevamme aiheesta seuraavana päivänä lisää.

    No se huominen sieltä sitten saapui ja kun pahimmasta krapulasta oli selvitty, ruvettiin asiasta keskustelemaan. Kerroin peloistani ja siitä, että minulla ei ole mitään hajua mitä pitää tehdä. No eihän tietenkään vaimollanikaan ollut, mutta hän oli itsevarma siitä, että me pystymme kyllä siihen ja minä uskoin häntä. Vaikka hän ei tietenkään voinut ymmärtää täydellisesti pelkojani ja sitä kuinka epävarma oikeasti olen ja miksi. Hän kuitenkin vakuutti minut siitä, että vaikka sähläisin, niin hän kyllä osaa korjata tilanteen. Ei hätää ja yhdessä opitaan.

    Minä olin tuolloin 27 vuotta ja sovimme, että otamme asian vakavaan mietintään ja sovimme, että jos vanhemmuuden valitsemme, pyrimme siihen, että lapsi syntyy ennen kuin minä täytän 30 vuotta. Mielestäni aiheeseen oli hyvä tehdä takaraja, että homma ei jää vain puheeksi. Lisäksi minulla oli hyvin aikaa kerätä itsevarmuutta isyyteen.

    Siinä sitten mietittiin erilaisia elämäntilanteita mitä eteen tuli ja kuinka tähän reagoisimme nyt ja kuinka jos olisimme vanhempia. No, kuten kaikki vanhemmat tietävät se todellisuus ei ihan näiden kuviteltujen skenaarioiden kanssa kohtaa, mutta tällaisella mielikuvaharjoitteella tulimme koko ajan enemmän varmemmiksi siitä, että haluamme vanhemmiksi. Päätimme myös jo silloin, että pyrimme saamaan kaksi lasta. Ei enempää eikä vähempää.

    Sitten elokuussa 2015 saimme pojan ja marraskuussa 2015 täytin kolmekymmentä vuotta (ne bileet ansaitsee melkein jo oman kirjoituksen). Meidän vanhemmuutemme tuli kyllä meidän koko lähipiirille aikamoisena yllätyksenä, koska olimme aina puhuneet, että emme halua vanhemmiksi.

    Lokakuussa 2015 pojan ristiäisten yhteydessä menimme sitten myös naimisiin. Koska pappi nyt oli jo paikalla, niin hoidetaan se samalla alta pois. Häitä tosin ei ole vieläkään tanssittu. Paikalla oli vain lähimmät perheenjäsenet ja pari kaveria. Ensin vaimolleni ja minulle tuli sama sukunimi ja sen jälkeen poika liitettiin samaan sukunimeen. Tämä oli hieno päivä.

    Olen erittäin iloinen siitä, että tämä kokonaisuus ei tapahtunut kiireellä tai vahingossa. Vaan sain aikaa miettiä ja suunnitella mielessäni millaista vanhemmuus on. Tänä aikana sain itselleni paljon itseluottamusta siihen, että pystyn olemaan roolimalli toiselle. Se, onko kaikki mennyt joka tilanteessa hyvin, onkin sitten eri juttu. Näistä kirjoitan varmasti tulevaisuudessa. Mutta koska kaikki ovat onnellisia ja terveitä, niin mielestäni tähän asti kaikki on mennyt oikein hyvin.

    Myöhemmin sitten kesäkuussa 2018 saimme perheeseemme vielä tytön ja tällöin meistä tuli juuri sellainen perhe mistä aloimme yhdessä haaveilemaan tuona krapulaisena aamuna vuonna 2013.

    Mielestäni teimme päätökset ja keskustelut asiasta minulle parhaalla mahdollisella tavalla. Minulla oli kuitenkin kaksi vuotta aikaa valmistautua isyyteen, ja mielestäni se oli se mitä tarvitsin. Jos minulle olisi vain tullut ilmoitus, että nyt olemme raskaana ja laskettuun aikaan on 7 kuukautta, en tiedä olisinko panikoinut ja karannut ulkomaille… En tiedä… Se olisi saattanut tulla minulle aivan liian nopeasti ja ratkaisuni sen takia olisi ollut sellaisia mitä katuisin varmasti ikuisesti. Mutta nyt kaikki meni niin kun minun kannaltani kuuluikin.

  • LAPSENA ELÄMINEN ISÄTTÖMÄNÄ

    LAPSENA ELÄMINEN ISÄTTÖMÄNÄ

    Tässä palaan omaan elämääni isättömänä poikana ja keskityn kirjoituksessa siihen, miten tämä vaikutti lapsuuteeni.

    Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissa olen kertonut, niin olin kaksi viikkoa vajaa 4-vuotias, kun isäni ammuttiin. Tämä tietenkin muutti perheen dynamiikkaa ja aiheutti sen, että me kolme muutimme Kotkasta omakotitalosta Tampereelle yhteen huoneeseen. Minuun lapsena tämä ei mielestäni suuresti kuitenkaan vaikuttanut. Olin niin pieni, että en asiaa ymmärtänyt. Muistan asian vasta kolahtaneen minulle teini-iässä. Minulle muutto Tampereelle oli enemmänkin seikkailu.

    Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa ja minun mielestäni asuimme edelleen omakotitalossa. Perhe, joka siellä asui, oli erittäin mukava ja liikuimme muistaakseni aika vapaasti ympäri taloa. Oli iso piha missä leikkiä. Enemmänkin mielestäni olimme jossain vain kylässä. Sitten muutimme opiskelija-asuntoon ja siellä olikin sitten jo muita saman ikäisiä, joiden kanssa pihalla leikkiä. 

    Muistan joidenkin lasten tiedustelleen mitä äitini tai isäni tekee ja kun kerroin isäni kuolleen ei se tuonut alle kouluikäisissä lapsissa mitään reaktioita. Jatkoimme leikkimistä normaalisti.

    Kouluikäisenä homma jatkui aika lailla samalla lailla. Luokassamme oli paljon yh-perheitä ja oli enemmänkin normaalia, että isä asui eri paikassa. Minä olin poikkeus siinä, että en voinut olla viikonloppuisin isän luona niin kuin muut. Tämä ei kuitenkaan lasten keskinäisessä kanssakäymisessä näkynyt mitenkään. 

    Yhdessä vaiheessa minulle sanottiin usein seuraavaa lorua:

    “Arvaa mitä – Länttä vastapäätä on itä.

    Haluutko tietää muuta – Sun pääs on puuta.

    Haluutko tietää lisää – Sulla ei oo isää.”

    Tämä loru ei tietenkään ollut mikään mieltä ylentävä, mutta en myöskään tätä ottanut mitenkään kiusaamisena tai vastaavana. Yleensä keksin jotain aika nasevaa takaisin ja en jäänyt tätä koskaan harmittelemaan. Toki se, että on edelleen mun mielessä voi myös tarkoittaa, että on jäänyt mieleen kaivelemaan…

    En usko, että alakouluikäiset lapset osaavat kuolemaa käsitellä, eikä mielestäni kuulukaan. Lapsille aihe on liian raskas ja sekoittaa vain asioita. Omille lapsille totta kai kerron rehellisesti miksi heidän isällänsä ei ole isää ja vastailen rehellisesti heidän kyselyihinsä, mutta pyrin pitämään kuitenkin aiheen mahdollisimman kevyenä, ettei aihe mene heillä esimerkiksi uniin tai muutenkaan ala ahdistamaan. Yritän käydä asiaa faktojen ja realismin kautta. Teemalla “sellaista elämä on”.

    Me tosiaan asuimme Tampereella ja äiti opiskeli, teki pätkätöitä ja totta kai yritti saada itsellensä uudessa kaupungissa uusia sosiaalisia kontakteja ja luoda uutta elämää. Tämän lisäksi hän yritti huolehtia meistä. Mielestäni tässä hän onnistui paremmin, kuin minä olisin onnistunut hänen asemassaan. Minulle ei ole jäänyt minkäänlaisia ikäviä muistoja meidän lapsuudestamme liittyen perheeseeni. Päinvastoin. Muistot ovat erilaisia kuin muilla, kenen kanssa olen asioita muistellut, mutta ei se niistä huonoja tee. Mielestäni se tekee vain menneisyydestäni mielenkiintoisemman, ja sitä kautta olen nykyisyydessä valmis nopeisiinkin muutoksiin ja sormi ei mene suuhun, kun pitää tehdä nopeita ratkaisuja tai pärjätä omillaan.

    Esimerkkinä voin sanoa, että ennen yläastetta olin muuttanut yhteensä seitsemän kertaa, eli useammin kuin kahden vuoden välein. Nyt saldo on 15 muuttoa. Tällaisten muutoksien tapahtuminen on jättänyt minulle sen, että haluan edelleenkin tasaisin väliajoin jotain muutoksia elämässäni tai kyllästyn. Muutokset eivät tarvitse olla isoja. Harrastus tai jokin muu hurahtaminen riittää. Vaikka tämä blogin perustaminen.

    Loppusanoina voisin sanoa, että lapsuuteni yläasteelle asti oli kaikin puolin hyvä. Harrastin erilaisia juttuja ja minulla oli hyvin kavereita. Siskoni kanssa en ala-asteen loppuvuosina tullut toimeen, mutta tämä muuttui, kun muutimme Tampereelta Valkeakoskelle.

  • MINÄ, ISÄTÖN ISÄ

    MINÄ, ISÄTÖN ISÄ

    Elokuussa 2015 tapahtui asia mitä en ollut olettanut minulle tapahtuvan. Minusta oli tullut isä! Minusta! Aivan uskomatonta… 

    Isäksi tuleminen ei ollut ikinä minulle asia mitä tavoittelin tai muutenkaan erityisesti halusin. Enemmänkin ajatus siitä, että minun pitäisi olla miespuolisena esimerkkinä toiselle, vaikka en tiennyt asiasta mitään, oli niin outo ajatus, että vieläkin ihmettelen kuinka tässä näin kävi.

    Isäksi tuleminen ei ollut mitenkään vahinko vaan täysin harkittua. Olimme olleet silloisen avovaimoni ja nykyisen vaimoni kanssa yhdessä jo useamman vuoden, ja molemmilla oli niin sanotusti uraputki päällä ja lähtökohtaisesti puhuimme, että emme tahdo lapsia hankkia. Sitten vaimoni lähipiiriin syntyi lapsi ja vaimosta tuli tämän lapsen kummi. Tällöin hänellä rupesi ajatus muuttumaan.

    Olimme viihteellä hänen kanssaan ja sitten siinä shottien ja lonkeroiden välissä hän minulle mainitsi, että on alkanut haluamaan lapsia. Tämä loppupeleissä ei tullut minulle yllätyksenä, koska olin tämän hänestä jo huomannut, mutta nyt se sanottiin ensimmäisen kerran ääneen. Tällöin asiasta tuli konkreettista ja minua alkoi pelottaa. Vastasin hänelle, että jutellaan huomenna asiasta lisää.

    Tästä keskustelusta lisää toisessa blogissa.

    Tämän päätöksen jälkeen alkoivat pelot siitä, että mitä minun pitää tehdä. Tämä on totta kai yleistä tuossa vaiheessa ja kaikille tulee pelkoja siitä, että mitä tämä tarkoittaa ja mitä minun kuuluu tehdä. Koska taustallani on isättömyys, niin oli erittäin hyvä asia, että minulla oli tähän aikaa. Olin tuolloin 27-vuotias ja päätimme yrittää saada esikoisen ennen kuin täytän 30 vuotta. Eli tämä ei tullut minulle mitenkään ilmoituksena, että nyt ollaan raskaana vaan oli aikaa miettiä ja kerätä itseluottamusta ja tietoa siitä, että mitä tarkoittaa isänä oleminen. Isättömyyden takia olin todella epävarma siitä, mikä on minun tehtävä. Eikä oikein ollut ketään keneltä kysyä. Toki oli paljon tuttuja vanhempia lähipiirissä, mutta ei ollut ketään, joka olisi itse isätön isä. Sain kyllä apua isyyteen, mutta en pelkoihin.

    Minulle sanottiin kaikkien toimesta, että hyvin se menee ja siihen oppii kyllä. Mutta kun ei ole mitään pohjaa siitä, että mitä pitäisi edes oppia, niin nuo ohjeet olivat aika huonoja auttamaan epävarmuudessani. Myöskään en aiheesta löytänyt mitään kirjoituksia. Isättömän näkökannalta ja sen takia teen nyt tätä.

    Tämän takia toivon, että jos sinun tuttusi on isätön ja hänestä on tulossa tai on jo isä, niin esimerkiksi Instagramini @isatonisa kautta on hyvä ottaa vaikka minuun yhteyttä, niin katsotaan voinko auttaa tilanteessa.  

    Nyt kun tätä kirjoittaessa lapset ovat 6- ja 3-vuotiaita ja pystyn heille tarjoamaan turvallisen ympäristön, harrastusmahdollisuuksia ja he ovat terveitä, niin voin todeta olevani ainakin tässä vaiheessa onnistumisen puolella. Tietenkin suurin asia mikä tähän on vaikuttanut on vaimoni, mutta ei kerrota hänelle, ettei nouse hattuun 😉

  • MINÄ, ISÄTÖN POIKA

    MINÄ, ISÄTÖN POIKA

    Minkälainen elämä sitten on poikana ilman isää? Käsittelen tätä nyt yleisemmällä tasolla. Myöhemmin tulen tekemään syvällisemmät kirjoitukset eri vaiheista pojan elämässä.

    Kun olet isätön poika, niin olet lähes aina poikaporukassa poikkeus. On monia, joilla isä asuu eri osoitteessa, mutta hän on kuitenkin olemassa. Isättömyys tuo koko elämälle epävarmuutta miehisissä asioissa ja monien miehisten asioiden kokeileminen luo suuret paineet ja varsinkin niissä epäonnistuminen tekee ainakin itselle sen, että en halua niitä enää koskaan kokeilla tai tehdä. 

    Jos esimerkiksi joku korjaus asia menee päin honkia ja minulle asiasta sanotaan, niin menetän hermoni todella nopeasti ja annan asian olla. Myöskin kun tarvitsee vaikka autoon liittyviä asioita hoitaa tai mitä tahansa mihin pitää ammattilainen tilata, niin vaimoni tekee tilauksen noin 80 % kerroista. Minä kun en halua itse myöntää toiselle miehelle, että en osaa jotain tehdä. Vaikka siis järkikin sanoo, että suurin osa miehistä ei osaa, vaikka auton moottoria korjata, mutta itse koen sen jotenkin suuremmaksi häpeäksi ja tämä heijastuu isättömyydestäni ja epävarmuuteen siitä mitä miehen kuuluisi osata ja mitä ei.

    Esimerkkinä myös voin sanoa, että olen vain kerran ajanut mopolla ja koska 50 metriä ajettuani kaaduin, niin en ole mopoon sen jälkeen koskaan koskenut. Sama on jääkiekon pelaamisessa, kun en oppinut heti luistelemaan lopetin sen.

    Vanhemmalla iälläkin olen huomannut samaa. Esimerkiksi olin yksissä polttareissa, jossa ajettiin radalla rallia vuorotellen. En halunnut missään nimessä ajaa. Muiden miesten ympäröimänä, jos olisin siinä epäonnistunut, minun päässäni kaikki olisi nauranut minulle ja puhunut pitkään selän takana siitä, kuinka en nyt tuollaistakaan osaa. Tietenkään näin ei olisi tapahtunut, mutta näin ajattelen.

    Nämä vain esimerkkeinä, mutta tällainen ajattelu tulee siitä, kun näet televisiossa vain miehiä, jotka osaavat kaiken ja poikaporukassa kilpaillaan asioista, mitä kenenkin isä osaa ja on tehnyt. Nämä asiat vielä yleensä liioitellaan, niin tällöin ei näe sitä todellisuutta, että ei kukaan osaa oikeasti kaikkea ja sitten se heijastuu epävarmuuteen arkisissa miehisissä askareissa.

    Se, että minulla on kaikessa tuollaisissa asioissa epävarmuutta ja epäonnistumisesta koituva reaktioni on usein lapsellinen, ei johdu mitenkään kasvatuksestani tai mistään, että jotain olisi siltä osalta tapahtunut väärin. Koska nämä kumpuavat siitä mieskuvasta mikä tulee koulunpihalta, telkkarista ja muusta yhteiskunnasta. Sitten kun itsellä ei ole sitä vastakappaletta tasapainottamaan fiktiota ja faktaa realistisesti. Vaikka äitini varmasti yritti, niin ei hän kuitenkaan pysty nuorelle pojalle sitä sata prosentti todentamaan.

    Loppuun haluan vielä korostaa sitä, että jos olet isätön lapsi tai vaikka isä, joka on jostain syystä erkaantunut lapsesta, niin niin kauan kuin vielä elätte, ei ole liian myöhäistä löytää kontaktia. Se on varmasti vaikeaa ja vaatii paljon molemmilta osapuolilta, mutta siitä on todennäköisesti molemmille osapuolille enemmän hyötyä kuin haittaa. Minulle on vuosien varrella tullut paljon ihmisiä vastaan keiden isät on hylännyt heidät ja olen aina kannustanut ottamaan heihin yhteyttä, kun vielä elävät. Eräs hyvä ystäväni, jonka isä oli hänet hylännyt pienenä, tarttui tähän neuvoon ja he saivat oikein hyvä isäpoika suhteen vielä aikuisena aikaiseksi, ennen kuin isä myöhemmin menehtyi. Ystäväni sai itselleen isän noin kymmeneksi vuodeksi ja hänen lapsensa sai muutamaksi vuodeksi itsellensä vaarin.

    Tämä iloinen asia vaati toki myös sen, että ystäväni löi isäänsä myös nyrkillä naamaan, koska oli hänet hylännyt, mutta välillä miesten maailmassa se vaatii juuri tuon. Isä ymmärsi iskun syyn ja koki, että ansaitsi sen… 

    Olen tarinan isän kanssa samaa mieltä. 

  • MINÄ, ISÄTÖN.

    MINÄ, ISÄTÖN.

    Oma isäni syntyi tammikuussa vuonna 1960. Hän oli kartanlukijana rallissa ja teki töitä paperitehtaalla. Hän soitti paljon kitaraa ja tykkäsi kalastaa. Hän myös osasi rakentaa pyynnöstäni mitä vaan.

    Isäni murhattiin 6.11.1989. Olin tuolloin 14 päivää vajaa 4-vuotias. 

    Isäni murhaaja sai tuomion taposta. Itse kutsun tapahtumaa murhaksi. Mielestäni jos menee toisen henkilön viereen ja sanoo ”Anteeksi”, jonka jälkeen ampuu aseella päähän, niin silloin se on murha. Isälläni oli suhde ampujan vaimon kanssa ja osaltaan tämä vaikutti siihen, että oikeus tuomitsi miehen taposta eikä murhasta.

    Ampuja oli pienase harrastaja eikä hänellä ollut rikostaustaa, mutta laillisia aseita hänellä oli harrastuksen takia kotonaan.

    Isäni ei ollut mikään maailman tunnollisin henkilö, mutta hän silti oli kohta neljävuotiaan pojan ainoa isä. Minun elämääni ei hänen hölmöilynsä vaikuttanut, sillä minulle hän kuitenkin oli aikuinen jota katsoin ylöspäin. Hän vei minua säännöllisesti kalastamaan ja näytti miten kitarasta saa ääniä ulos.

    Ampujan näkökulmasta tuona kohtalokkaana marraskuisena iltana, hän koki miehisyytensä olevan uhattuna ja tunteiden vyöryssä teki ratkaisunsa, jonka seurauksena kuitenkin silmänräpäyksessä minulta vietiin kalakaveri ja tulevilta lapsiltani vietiin vaari. Tästä hetkestä eteenpäin minusta tuli isätön poika.

    Asuimme tuolloin Kotkassa iskän ja äitin rakentamassa omakotitalossa. Tämä kuitenkin oli vaikea yhtälö äidillemme ja elämän jatkaminen Kotkassa tuntui mahdottomalta monelta kantilta. Tämän myötä äiti teki ratkaisun ja haki Tampereen yliopistoon opiskelemaan. Kun hän sai kuulla päässeensä sisään, hän pakkasi meidät autoon ja muutimme Tampereelle Kalkkuun. Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa. Muutimme siis kokonaisesta omakotitalosta omakotitalon yhteen huoneeseen. Saimme siskoni kanssa molemmat ottaa mukaan yhden lelun. Minä valitsin He-Mannin linnan, Grayskullin. Myöhemmin linna on jonnekin jäänyt, mutta äitini ja siskoni ostivat sen minulle uudestaan syntymäpäivälahjaksi aikuisiällä ja nyt linna on olohuoneessa paraatipaikalla.

    Sitten muutimme opiskelija-asuntoon Lukonmäkeen ja sieltä Kaukajärvelle. Isättömyys ei tässä vaiheessa mielestäni minuun hirveästi vaikuttanut. Minulla oli paljon kavereita, joilla oli yh-äiti ja uskon, että se vaikutti varmaan paljon siihen, että pelkän äidin kanssa asuminen oli enemmän tapa kuin poikkeus. Myöskin kuoleman käsitteleminen tuossa iässä on vaikeaa. Tästä hyvänä esimerkkinä isäni hautajaisten jälkeen sanoin sen päivän olleen todella kiva päivä, kun näki sukulaisia ja sai kokista. 

    Äiti oli eri mieltä.

    Minulla on hieman ristiriitainen mielipide tästä tapahtumasta. 

    Olen siis menettänyt isäni tragedian kautta, mitä en toivo tietenkään kenellekään. Mutta ilman tuota tapahtumaa en olisi siinä pisteessä elämää, missä olen nyt. Minulla on kaunis vaimo, ihanat lapset ja hyvä työ. Olemme kaikki terveitä ja elämästä ei löydy hirveästi mitään oikeaa valitettavaa.

    Toki usein havahdun miettimään, että missä olisin, jos näin ei olisi tapahtunut. Kuitenkin isäni hölmöilyjen takia ennemmin tai myöhemmin vanhempani olisivat todennäköisesti päätyneet avioeroon. Olisin koko elämäni asunut todennäköisesti Kotkassa ja en olisi koskaan tavannut vaimoani.

    Mutta olisinko pienestä asti oppinut purkamaan moottoreita ja saanut sitä kautta toisenlaisen onnellisen elämän?

    Vaikea sanoa, mutta nykyinen elämä käy minulle paremmin kuin hyvin.