Isätön Isä

Avainsana: lapsi

  • LASTEN HARRASTUKSET

    LASTEN HARRASTUKSET

    Lasten harrastukset ovat mielestäni yksi tärkeimmistä asioista kasvatuksessa. Harrastukset antavat lapselle sen oman jutun minkä kautta löytää omaa identiteettiä. Harrastusten kautta saa uusia sosiaalisia kokemuksia, onnistumisen tunteita, sekä opitaan elämään epäonnistumisten kanssa.

    Jokaiselle lapselle oikean harrastuksen löytäminen onkin sitten isompi haaste. Meillä on sellainen käytäntö, että on yksi harrastus mihin panostetaan ja sitten voi kokeilla siinä sivussa muita mitä haluaa. Sitten jos kokeilujen kautta löytyy uusi mihin halutaan panostaa, niin vaihdetaan siihen.

    Tässä onkin myös kääntöpuoli ja se on raha. Lasten harrastaminen on erittäin kallista. Onneksi Facebook kirppiksiltä ja Tori:sta löytyy hyvin ja halvalla lasten harrastusvälineitä. Mutta sitten on kausi- ja kuukausimaksut. Ymmärrän tietenkin mihin maksut perustuvat. Niiden avulla saadaan ylläpidettyä toimintaa ja pidettyä valmennuksen taso mahdollisimman korkealla ynnä muuta. 

    Meillä pienemmän lapsen pääharrastus ei vielä maksa muuta, kun varusteet. Vanhemmalla pääharrastus on varusteiden lisäksi kuukausitasolla noin 75 €. Tämä on monelle erittäin iso raha. Näiden lisäksi on sitten kokeilu harrastukset. Onneksi suurimmalla osalla kokeilut ovat lapsilla ilmaisia, niin niistä harvemmin tulee maksuja. Mutta tulee niistäkin kuitenkin varustekuluja, auton käyttökuluja yms.  Meillä ei lapsena esimerkiksi ollut rahaa, mutta silti meillä sai olla yksi harrastus kerralla. Muistan kyllä elävästi, kun kerran noin 10-vuotiaana kävin itse ilmoittamassa itseni jalkapallokaudelle ja huomasin äidin reaktiosta, että tämä ei ollut hyvä idea. Hän ei tietenkään mitään sanonut ja pääsin harrastamaan, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että varmaan taloudellisen tilanteen takia äiti oli miettinyt, jos en nyt menisi sillä kaudelle harrastamaan.

    Meikäläinen neljännellä tai viidennellä luokalla Ilveksessä.
    Huomio, että tuolloin oli ok, että KOFF sponsoroi junnufutista.
    Nykyään tuntuisi aika absurdilta.

    No kuitenkin itse pääsin monipuolisesti harrastamaan lapsuudessani. Harrastin jalkapalloa, koripalloa, salibandya, teatteri-ilmaisua ja olin bändikoulussa. Yläasteikäisenä, kun taloudellinen tilanteemme oli kohentunut, niin minulla oli samanaikasina harrastuksina salibandy ja teatteri-ilmaisu.

    En ollut ikinä esimerkiksi urheilussa mitenkään hyvä. En ollut maalikuningas, nopein tai ketterin, mutta tykkäsin siitä. Se toi minulle juuri omaa juttuani. Eipä se meillä kotona ikinä ollutkaan ideana, että urheilusta tehtäisiin uraa, vaan enemmänkin juuri tuota oman jutun tekemistä.

    Nyt taas omien lasten kanssa pyrin kannustamaan heitä suorituksissa ja auttamaan heitä lajeissaan niin hyvin, kun pystyn. Olen vapaaehtoisena joukkueenjohtajana ja pyrin antamaan lapsille parhaat mahdolliset edellytykset siihen, että jos kokevat haluavansa uran urheilun parissa, niin se ei tuesta jää kiinni. Tietenkin pitäen huolen, että harrastaminen on kivaa ja mihinkään ei pakoteta. 

    Poika juuri ennen ensimmäisiä reenejä vuonna 2020.

    Sitten yksi minulle ihmeellinen havainto on tapahtunut tässä pojan jalkapalloharrastuksen yhteydessä. Nimittäin muiden vanhempien vapaaehtoisuuden puute. Tämä on itselleni erittäin outoa, koska itse olen tottunut olemaan vapaaehtoisena kaikessa. Havahduin tähän nyt toden teolla, että hyvin harva suostuu esimerkiksi pelipäivien kahvilassa ottamaan vuoroa itselleen. Siinä kuitenkin kerätään rahaa sille juuri sinun lapsesi joukkueelle, että pääsevät turnauksiin ja saavat juttuja. Sekä kyseessä on vain kahvin ja mokkapalan myyminen. Varsinkin miehillä tuntuu olevan tässä haasteita. Toki miehet sitten esim. jeesaavat valmennuksessa tai peluuttamisessa, mutta silti suurin osa äideistä ja isistä ei ota osaa mihinkään toimintaan ollenkaan. Tämä on minulle outoa. Toki voihan se tietty olla, että se on normaalia ja tämä minun aktiivisuuteni on outoa muille… No mene ja tiedä.

    Kuitenkin tällaiset vanhempien vapaaehtoiset toiminnat ovat elinehto siihen, että esimerkiksi valmentaja voi keskittyä valmentamiseen ja vanhemmat yrittävät parhaansa hoitaa joukkueelle ylimääräistä rahaa, että harrastustoiminta saadaan mahdollisimman laadukkaaksi. Meilläkin on näitä kahvilahommia noin 5 kertaa vuodessa ja jos kaikki osallistuisivat, niin se tarkoittaisi yhtä noin 30 min vuoroa vuodessa… Kun taas nyt se nojautuu muutamaan aktiiviin, jotka saattavat tehdä 4 tuntia putkeen ja missaa lapsensa pelit.

    Myöskin tästä aiheesta on jotenkin vaikea nostaa järkevää keskustelua. Se menee yleensä siihen, että aktiiviset huutaa, että olis kiva että muutkin tekisi ja passiiviset ei sano mitään. Se ei ole oikein rakentavaa. Pitäisi saada passiiviselta selkeät selitykset siihen, että miksi valitsee passiivisuuden ja aktiivisen tarvitsisi tämä ymmärtää ja hyväksyä. Tätä kautta aukeaisi keskustelu ja saataisiin kaikkia tyydyttävä osapuoli. Mutta passiivisilta ei tätä helposti saa ja aktiivinen on yleensä liian hyökkäävä.

    Onko tämä sitten se, että kun on kyse vapaaehtoisuudesta, niin siihen ei osallistuta. Pitäisikö heti alusta käskeä ja laittaa tämä toiminta kiinni lapsen harrastamispaikkaan vai olisiko se jo liian rajua. Vai miten tämä kannattaisi tehdä? Jos olet ei aktiivinen tällaisissa, niin kommentoi vaikka alle, kuinka olisi paras aktivoida vanhempia. Tai jos olet onnistunut hyvällä prosentilla aktivoimaan, niin kuinka teit sen? Voit myös laittaa minulle suoraan sähköpostia isa@isatonisa.com

    Eli ottakaa osaa kahvin myyntiin ja auttakaa valmentajia. Laadukas harrastaminen on kuitenkin jokaiselle lapselle vain etu.

  • ENSI HETKET ISÄTTÖMÄNÄ POIKANA

    ENSI HETKET ISÄTTÖMÄNÄ POIKANA

    6.11.1989 isäni ammuttiin ja olin tuolloin 14 päivää vajaa 4-vuotias.

    Näin 36-vuotiaana, kun mietin lapsuuttani ja tuota aikaa, niin muistan selkeästi sen, kun saimme uutisen tapahtuneesta. Puhelin soi aamulla ja äiti putosi polvilleen ja muistan tunteen, että jotain tosi pahaa oli tapahtunut. Hautajaiset muistan myös, mutta mielestäni siellä oli kivaa, kun oli tuttuja ja kokista. Sedällä oli punainen nenä ja se oli outoa. Muuten en muista mitään negatiivista tai masentavaa aikakautta tuolloin olleen. Vaikka jotenkin olettaisin, että minulle olisi jäänyt jonkinlainen musta verho tuon ajan ympärille.

    Kuvassa heitän omien sanojeni mukaan golfheitolla kimpun iskän haudan päälle. Noin viisi vuotta myöhemmin olin ruokapöydässä yht´äkkiä äitille sanonut tarkoittavani tuolloin käsipalloheittoa. Asiasta ei ollut mitään puhetta ikinä ollut, mutta oli jäänyt kaivelemaan ja muistiin tuo virheellisesti sanottu urheilulaji.

    Muutimme kesällä 1990 Tampereelle, joten tarkoitan tuota kahdeksaa kuukautta ennen sitä. Koska kun sinne muutimme, niin pikkupojalla oli niin paljon uutta ihmeteltävää, että ei sitä paljon menneisyys mieleen mahtunut. Ajatukset olivat enemmänkin Särkänniemessä.

     Se että ei ole tuollaista ”verhoa” minulle jäänyt voi tietenkin johtua muutamastakin asiasta. Ekana tulisi mieleen, että läheiset, päiväkodin hoitajat ja kaikki ovat ylireagoineet ja pitäneet ekstra hyvää huolta, että minulla on kaikki hyvin, jolloin minun silmissäni kaikki oli mahtavaa. Toinen voi olla, että olin tosiaan niin pieni, että en voinut edes mitenkään ymmärtää tilanteen vakavuutta. Kolmas on se, että kun muutimme Tampereelle, niin pahat muistot muuttuivat uusiksi ihmeellisiksi asioiksi. Tai syy voi olla joku muukin… En tiedä…

    Lapsena eletään kuitenkin aika lailla päivä kerrallaan. Esimerkiksi kun Isä tapettiin marraskuussa, niin seuraavana kesänä olin suuttunut äidille siitä, että isä ei vie minua kalaan, vaikka oli luvannut. Tämä mielestäni kuvastaa hyvin lapsen mielenmaisemaa siitä, että ei ymmärretä vielä mitä kuolema tarkoittaa konkreettisesti. Tietenkään lapsen ei myöskään kuulukaan ymmärtää sitä. Mutta sitten jos heijastan sitä tuohon aikakauteen, niin voisin kuvitella, että mustaa verhoa ei tuossa ole juuri sen takia, kun olin niin pieni. Myöskin tuo lapsen muisti on ihmeellinen. Olen omissa lapsissa huomannut, että illallispöydässä ei muisteta mitä tänään on päiväkodissa tehty, mutta sitten muistetaan jokin pieni lupaus vuoden takaa, josta itsellä ei ole mitään muistikuvaa.

    Myöskin olen äidiltä kuullut, että kun asuimme kuitenkin pienellä paikkakunnalla ja tapahtuma tiedettiin hyvin, niin olimme muutaman kuukauden päästä tapahtuman jälkeen ollut leikkipuistossa ja siellä joku saman ikäinen lapsi oli minulta kysynyt, että miksi sun isä on kuollut ja olin vastannut, että hänet ammuttiin. Tämän jälkeen leikit jatkui aivan kuten ennenkin. Äiti tästä ehkä enemmän hämmentyi, että tulla nyt minulta tuollaista kysymään, mutta minä en ollut kuulemma moksiskaan.

    Eli mielestäni tapahtuma ei muuttanut lapsuuttani onnellisesta surulliseksi. Totta kai on vaikea sanoa millainen lapsuus olisi ollut ilman Tampereelle muuttoa ja jos minulla olisi ollut isä. Nyt kuitenkin, kun elämä on tällä tavalla mennyt, niin olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsuuteni oli hyvä… Erilainen, mutta hyvä.

    Eli mitä voisin yhteenvetona tästä todeta on se, että jos vastaavaa tapahtuu, niin suosittelen pitämään huoli siitä, että lapsi saa olla edelleen lapsi. Ylikompensointi voi olla ihan ok, että lapsi ei huomaa välttämättä niin eroa arjen rutiineissa, totta kai liika on liikaa, mutta kuitenkin siten, että lapsella on turvallinen ja hyvä olla. Jos taas aiheeseen reagoidaan pienelle lapselle hirveän voivottelevasti, niin siinä saattaa helposti tulla lapselle vaikutus siitä, että kaikki vaan säälin takia on sinulle kivoja ynnä muuta ja se saattaa vääristää mielikuvaa todellisuudesta. Eli jos on itse epävarma, niin ilman muuta kasvatusalan ammattilaiset auttavat tässäkin tilanteessa.

    Jos esimerkiksi minulle olisi ruvettu tyrkyttämään perheen miehen roolia tuossa vaiheessa, vaikka alitajuntaisesti, olisi katastrofi ollut valmis. Olin kuitenkin vasta neljävuotias.

    Äitini ja siskoni ulkopuolelta isoimman vaikutuksen hyvään lapsuuteen ja isähahmon roolin minulle teki isäni isä, eli Vaarini. Hänestä ja hänen vaikutuksestaan minuun kerron sitten omassa kirjoituksessa enemmän.

  • ISÄ ARKI & SOSIAALINEN ELÄMÄ

    ISÄ ARKI & SOSIAALINEN ELÄMÄ

    Varpajaiset vietetty ja lapsi saatu kotiin. On arjen aloituksen aika. Minun roolini itse lapseen on ensimmäiset 6kk todella vähäistä. Roolini on enemmänkin sitä, että pidän huolen väsyneestä äidistä ja arjesta. Totta kai osallistun vaippojen vaihtoon, pesemiseen ja muuhun mihin vaan pystyn. Mutta kuitenkin kaikki lapsessa pyörii aika isolta osin äidin ympärillä. Eli kaikille kumppaneille tiedoksi, että jos koet olevasi tarpeeton, hyödytön ja ulkopuolinen lapsesi arjessa, niin se ei sitä ole. Äidillä on ajatukset ja arki täysillä lapsen ympärillä, niin sinun tehtäväsi on hoitaa loput.  

    Sitten huomattiin erittäin negatiivinen asia. Lähes kaikki kaverit lopettivat kertaheitolla yhteydenpidon. Yhden käden sormissa oli laskettavissa ne, jotka pitivät omasta aloitteesta meihin yhteyttä. Meillä kuitenkin oli tuolloin iso kaveripiiri. 

    Kun olimme itse heihin päin yhteydessä, niin kaikki oli ok, mutta sitten rupesimme huomaamaan, että oli juhlia mihin meitä ei kutsuttu ja rupesimme laittamaan merkille, että jos emme itse ole heihin yhteydessä, niin he eivät ole meihin.

    Pohdimme tätä asiaa. Minä varsinkin enemmän. Huomasin myös, että nämä, jotka eivät ole yhteydessä oli valtaosin lapsettomia. Rupesin miettimään omaa ajatteluani niitä kavereita kohtaan, joista oli tullut vanhempia ennen kuin minusta tuli. Havahduin siihen, että en minäkään heihin ollut kyllä pitänyt oikein mitään yhteyttä. Harmittaa se, että tajusin tämän vasta tässä vaiheessa. Tarvitsin omakohtaisen kokemuksen, että ymmärsin omat virheeni.

    Mistä tämä sitten johtui? Kuitenkin nyt kun minulla oli lapsi, niin emme muuta halunneetkaan, kun lähteä kavereiden luona käymään tai nähdä muita ihmisiä ja ystäviä. Miksi olin itse tehnyt samalla lailla, että en ollut yhteydessä enää niin usein kavereihin, joilla on lapsia?

    Ainoa selitys minkä olen keksinyt oli, että lapsettoman ihmisen on vaikea ymmärtää mitä elämä lasten kanssa on. Oletus on, että kun lapsi tulee talouteen, niin heillä ei ole enää aikaa mihinkään. Heillä on nyt tärkeämpää tekemistä tai he saattavat tuoda lapsen mukana, jota moni ei välttämättä halua. Kaikkeen näihin voin sanoa, että olettamukset ei voisi olla enempää väärin. On ihan ok pyytää, että tuletko käymään kahvilla, mutta ilman lasta. Ainakin minun mielestäni.

    Totta kai koko arki pyörii lapsen ympärillä ja tekemistä riittää jokaiselle päivälle ja jokaiselle tunnille. Tämän takia harva vanhempi itse miettii järjestää mitään tai olla yhteydessä tuossa vaiheessa kehenkään. Mutta kun joku soittaa tai kutsuu jonnekin. Se on parasta mitä siinä tilanteessa tuoreelle lapsiperheelle voi tapahtua. Lapsi jää erittäin mielellään toiselle vanhemmista ja toinen lähtee ovesta pihalle. Toki siinä tulee myös se, että ulos lähtevä osapuoli puhuu varmasti paljon lapsesta, mikä saattaa myös olla monelle ärsyttävää, mutta siinä täytyy muistaa, että ei hänen elämässänsä juuri sillä hetkellä muuta tapahdu. Sama ilmiö käy, kun menee armeijaan. Lomilla ei paljon muusta puhuta ja se on monelle ärsyttävää. Mutta fakta on, että jos ei muuta elämässä tapahdu, niin siitä silloin puhutaan. Eli mitä harvemmin tuoretta vanhempaa kutsutaan mihinkään, niin sitä enemmän hän puhuu vaan lapsesta. 

    Totta kai vaihtoehtona olisi järjestää itsekin juhlia, mutta ei sitä itse mieti, että pitäisinkö juhlat tai illanistujaiset, koska itse niiden järjestäminen tuoreena vanhempana on todella haastavaa. Pelkästään lapsenvahti kuviot voivat olla jo iso haaste. Kun taas jos kutsu tulee, niin voi lapsen vaan jättää toiselle ja itse lähteä. Kun kutsu tulee lähteä ovesta pihalle, niin suurempaa iloa ei siinä vaiheessa ole.

    Jos siis sinulla on ystävä, joka on saanut lapsen, kutsu aina hänet mukaan juhliin. Vaikka lastenvahti ongelmien takia hän ei välttämättä aina pääse, niin ajatus siitä, että joku sinua ajattelee ja haluaa viettää aikaa kanssasi, merkitsee henkisesti todella paljon siinä vaiheessa, kun kaikki sinun asiasi peilataan nykyään lapsesi kautta ja sinulta ei kysytä mitä sinä haluaisit?

  • ENSIMMÄISEN LAPSEN SYNTYMINEN

    ENSIMMÄISEN LAPSEN SYNTYMINEN

    Odotusajan loppua kohden raskaana olevan henkilön elämisen laatu heikkenee päivä päivältä. Sivusta seuraajana et oikein mitään pysty tekemään ja tuntuu todella avuttomalta. Tässä kohtaa voisi kuvitella, että aikaisemmin blogissa (Päätös vanhemmuudesta) mainittu epäonnistumisen pelko olisi hiipinyt takaraivoon, mutta näin ei käynyt. Tämä johtui muutamasta seikasta.

    Ensinnäkin siitä, että kuinka puolison (eli minun) kuuluu auttaa tässä vaiheessa, löytyy paljon tietoa. Koin tietäväni kuinka toimia ja kuinka minun kuuluu käyttäytyä. Minulla oli itsevarma olo siitä, että tiedän mitä teen. Toiseksi vaimoni halut ja kivut oli aina hyvin selkeät. Hän sanoi aina suoraan mitä tarvitsee, niin oli helppo totella. 

    Sitten itse päivä rupesi lähestymään. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että meidän suvussamme ja varsinkin minulla on sellainen erikoisuus, että meillä on poikkeuksellisen isot päät… Esimerkiksi kun olin pieni, niin neuvolassa äidilleni oli sanottu, että olen kehitysvammainen suuren pääni takia. Tämä ei sitten onneksi pitänytkään paikkansa. Tai riippuu keneltä kysyy. Tämähän ei synnyttäjän näkökannalta ole hirveän kiva juttu. No tämä oli kuitenkin tiedossa ultraäänien perusteella, joten osattiin tähän varautua.

    No ensimmäisellä kerralla, kun ajettiin sairaalaan (matka sairaalaan oli noin 40 km) olimme siellä noin 10 tuntia ja homma ei mihinkään edennyt. Meille todettiin, että takaisin kotiin odottelemaan. Kun saavuimme kotiin, niin ei siellä olemisesta oikein mitään tullut. Kävimme kävelyillä, laskimme supistusten välejä ja teimme kaikki temput mitä sanotaan edistävän synnytyksen alkamista. Kuvassa on yksi näistä, eli siivet, jotka toimivat tähän tarkoitukseen erittäin hyvin. Kerkesimme kotona olemaan noin 24 tuntia kunnes puoliso totesi, että pakko lähteä takaisin. No sitten seuraavat 18 tuntia olikin synnytystä.

    Tähän väliin nopea maininta meidän kätilöstämme. Olimme Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja siellä kun siirryimme synnytyssaliin meille ilmoittautui meidän kätilömme. Hän sanoi, että on meillä kätilönä muutaman tunnin, kunnes vuoro vaihtuu ja tulee joku toinen. Mutta muutaman tunnin päästä sama kätilö sanoi, että eipä mitään hän jatkaakin meillä, eli kätilö ei vaihdu välissä. Tämä siis tarkoittaa aika varmasti sitä, että oli joku yllättävä poissaolo ja hänelle tuli siihen tuplavuoro. No siinä hän oli sitten meillä iloisena, erittäin ammattitaitoisen ja skarppina. Tilanne oli meille kuitenkin uusi ja pelottava.

    Synnytyksessä koimme sitten kauhun hetkiä, kun tuli aikaisemmin mainitsemani ison pään aika tulla pihalle. Päälaki jo näkyi, mutta pää jäi jumiin kohtaan, missä syntyvä osapuoli ei saanut enää henkeä. Sydämen lyönnit laskivat rajusti. Tällöin kätilö huusi minulle, että paina punaista nappia ja sitten koko huone täyttyi kätilöistä ja lääkäreistä. Meno oli hektistä ja itse olin aivan paniikissa. Vaimoni yrittää puskea minkä pystyy ja minä yritän auttaa häntä jaksamaan minkä pystyn. Sitten lapsen päälakeen laitettiin iso imukuppi minkä avulla hänet vedettiin ulos ja synnytys saatiin päätökseen. Kaikki tämä tapahtui sekunneissa, vaikka se tuntui todella pitkältä ajalta minulle.

    Tämän jälkeen vauva meni suoraan lääkärin luo tarkistettavaksi ja hän sai varmistettua, että vahinkoa ei ole tapahtunut, sekä löytyi tarvittava määrä varpaita ja sormia. Saimme vauvan äidin syliin. 

    Tuo koko kokemus erittäin väsyneenä ja epävarmana kaikesta oli uskomaton. Kätilöiden ammattitaito Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa oli sanoin kuvaamattoman upeaa ja varsinkin tämän tuplavuoroa painavan kätilön. Vaimon ponnistelut loppuun asti on jotain mitä en voi vieläkään käsittää, että joku pystyy sellaiseen urotekoon. Hattu päästä ja raketit taivaalle heille.

    Sittenhän puoliso minulle ilmoitti, että jos aion pitää varpajaiset, niin niiden täytyy tapahtua sinä aikana, kun he ovat vielä sairaalassa… 

    Varpajaiseni oli eeppiset.

  • ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    Niin kuin aikaisemmassa blogissa (Lapsena eläminen isättömänä) kerroin, lapsuuteni isättömänä Tampereen lähiössä ei jättänyt minulle mielestäni mitään mullistavia haavoja, mutta muiden silmin asia on ollut ehkä vähän erinäköistä. 

    Äitini on kirjoittanut päiväkirjaansa tällaisen tekstin 25.1.1991. Olin tuolloin 5-vuotias ja isän kuolemasta on vähän yli vuosi:

    ”Villellä on tosi kova miehen kaipuu. Uimahallissa oli neljä isää lapsineen, ja Ville meni heti heidän luokseen esittämään uimatemppujaan ja pyysi heitä katsomaan mitä hän osaa. En koskaan pysty täyttämään tuota aukkoa Villen elämässä”.

    En luonnollisesti itse tätä muista, mutta tämän kaltaista käytöstä minussa on ollut. Tämä ei tietenkään mitenkään sano sitä, että äitini ei olisi ollut riittävä. Tuon ikäiselle pojalle, jolle isän kuolema ei ole vielä varmasti mennyt tajuntaan asti, on aivan mahdoton täyttää sitä aukkoa. Myöskään väkisin sitä ei pidä tehdä, ettei homma vahingossa mene yli, ja jonka seurauksena lapsi on vielä enemmän sekaisin siitä, mikä on miesmalli jota seurata. Kuitenkin väitän, että jos lapsi vaikka uimahallissa tulee minun luokseni, kun olen lasten kanssa ja esittelee temppuja, niin se ei taatusti ketään häiritse ja temppuja kehun siinä missä omienkin lasten.

    Toinen esimerkki tulee kouluajalta. Taisin olla noin kolmannella luokalla, kun äiti teki opiskelun ohella töitä ja olimme siskon kanssa paljon kaksin. Minulla alkoi koulussa mennä todella huonosti ja oli paljon myös häiriökäyttäytymistä. Lopulta äiti kysyi neuvoa koulusta ja siellä neuvottiin minulle syliterapiaa. Opettajilla oli epäilys, että koska olen isätön poika, niin minulla on normaalia suurempi tarve läheisyyden tunteeseen äidin kanssa siinä iässä. Nyt kun äiti oli kiireinen, niin olin ruvennut tällä tavalla reagoimaan siihen. Sitten alkoi syliterapia. Se tarkoitti muun muassa sitä, että tein läksyt äitini sylissä, katsoin telkkaria siinä, nukuin äidin vieressä ja vastaavia toimenpiteitä. Tämä auttoi ja aloin taas pärjäämään paremmin koulussa.

    Olin jo yhden menetyksen kokenut ja koin menettäväni toista. Tai ehkä ennemminkin en kokenut saavani tarpeeksi läheisyyttä, joten käyttäydyin ainoalla osaamallani tavalla, eli hain huomiota häiriköimällä. Sen ikäinen lapsi ei tätä itse tiedosta eikä sitä osaa itse sanoa, mutta ammattilaiset koulussa sen kyllä huomaavat ja he osaavat auttaa. Jos esimerkiksi olet kiireinen töissä tai muuta vastaavaa, niin tuossa on hyvä vinkki, kuinka pitää huoli lapsen hyvinvoinnista helpolla. Tällä saat lapselle tunteen, että hänestä välitetään ja on turvallista. 

    Myöskin toinen mikä auttoi tähän paljon, oli vaarini. Eli isäni isä. Hän asui Kotkassa ja ei tämän takia niin paljoa pystynyt olemaan miesmallina minulla kuin halusi. Mutta hän keksi sellaisen systeemin, että jokainen perjantai minun piti koulun jälkeen soittaa hänelle. Jos en ollut ollut sillä viikolla jälki-istunnossa, hän laittoi minulle säästöön 10 markkaa. Sitten kun näimme, niin sain koko potilla ostaa itselleni lelun. Minulla oli ennen tätä paljon jälki-istuntoa, mutta syliterapian ja tämän vaarin systeemin avulla ne käytännössä loppuivat. Tässä vaarin järjestelmässä raha oli alkuun isoin motivaattori, kunnes ekan kerran minun tarvitsi soittaa vaarille ja kertoa, että olin ollut jälki-istunnossa. Muistan sen vieläkin. Se oli aivan hirveätä soittaa hänelle. Vaari ei missään nimessä ollut paha tai suuttunut, mutta itseäni hävetti vaan niin paljon ja olin pettynyt itseeni siinä, että vaari oli pettynyt minuun. Ekan tällaisen puhelun jälkeen motivaatio ei ollut enää raha, vaan se, että ei tarvitsisi tuota puhelua enää soittaa.

    Mutta summauksena loppuun. Vaikka tosiaan minulle ei muistiini ole jäänyt arpia tai huonoja muistoja tuosta ala-asteikäisen pojan elämästä, on siellä silti paljon kaikkea, mitä muut ovat havainneet. Loistavaa työtä ympärilläni on kyllä kaikki tehneet. Ei ole sotkeuduttu liikaa ja vinkit ja teot on ollut sellaisia, jotka ovat hyvin ohjanneet minua eteenpäin ilman, että olen tiennyt niiden ohjaavan.

    P.S. Kuvassa mun eka kala kesäkuussa 1990.

  • ODOTUSAIKA

    ODOTUSAIKA

    Kohdistan tässä mietteeni ensimmäisen lapsen odotusaikaan.

    Odotusaika on “ei raskaana olevalle osapuolelle” aika reilusti helpompaa. Ainakin siltä se minulle vaikutti. Pääsääntöinen tehtävä minulla oli pitää huoli, että raskaana olevalla on kaikki hyvin. Hän teki raskausaikana esihenkilö tason töitä ravintola-alalla, joten jalkojen hieronta oli meidän taloudessamme jatkuvaa. 

    Lähtökohtaisesti pidin huolen kaikesta ruumiillisesta työstä, hoidin ruuat ja muun talouteen liittyvät yleiset työt. Toki vaimoni teki myös niitä paljon, mutta luonnollisesti loppua kohden koko ajan vähemmän. Tämä on aika pientä kuitenkin siinä käytännön arjessa, verrattuna siihen mitä toinen tekee jatkuvasti.

    Hienoin ja mieleenpainuvin hetki oli, kun kuultiin sydänäänet ensimmäisen kerran. Muistan elävästi, kuinka silloin minut valtasi aivan hirveä rakkauden tunne ja onni siitä, että olen saamassa lapsen. Asiasta tuli tässä tilanteessa jotenkin todellista. Siihen asti aihe oli minun päässäni ollut vielä puheen tasolla ja ei suoranaisesti minuun ollut tilanne vaikuttanut tai näkynyt meidän arjessamme. Totta kai olin erittäin tietoinen, että vaimoni mahassa kasvaa jälkikasvua, mutta noiden sydänäänien kautta tästä jälkikasvusta tuli minulle todellinen ja rakastuin häneen valtavasti.

    Toki minulla oli tässä myös henkinen ongelma…

    Minulla oli pelko siitä mitä tuleman pitää ja olenko riittävä tulevalle lapselle. Tästä en tietenkään hirveästi voinut vaimoni kanssa jutella, koska keskittyminen arjessa oli kuitenkin hänen hyvinvoinnissansa. Myöskin ongelmana oli se, että en kokenut myöskään hänen ymmärtävän hirveästi sitä epävarmuuden tasoa mikä minulla oli. Kuka tätä voisikaan ymmärtää? Oikeastaan ainoa, joka sitä voisi ymmärtää on sellainen henkilö, joka on elänyt minun elämäni. Niitä nyt ei tietenkään ole kuin yksi. Eli minä. Totta kai on paljon ihmisiä, jotka on kokenut tragedioita ja hirveämpiäkin asioita kuin minä, mutta jokainen heistä (kuten minäkin) on ainoa ekspertti siinä omassa elämässään. Vertaistukea mielestäni pitää tarjota ja tarvittaessa etsiä, mutta juuri omaan tilanteeseen on vaikea kenenkään täysillä samaistua.

    Yritin aiheessa turvautua internetiin, mutta aiheesta ei mitään oikein löytynyt. Sen takia nyt toivon, että minun blogini löytyisi heidän käsiinsä, jotka samantyyppisiä tilanteita käy läpi. Aina saa vaihtaa kanssani ajatuksia.

    No kuitenkin. Koin olevani pelkojeni kanssa aika yksin, mutta koska olen saanut selviämiseen perustuvan kasvatuksen ja mottoni on ensikuussa helpottaa, niin rupesin ajattelemaan asioita loogisuuden kautta. Eli kun alkoi hiipimään tunne siitä, että en pärjää ja en tiedä kuinka olla roolimalli lapselle, niin turvauduin ajatukseen, että on tässä muutkin pärjännyt, niin pärjään minäkin. Tämä ei ole tietenkään ideaali tapa käsitellä epävarmuuksia, koska tämä tunkee sen itse ongelman vain syvemmälle, mutta eipä sitä muita vaihtoehtoja oikein sillä hetkellä tarjoutunut.

    Selvisin odotusajan suorittamalla ja ”kilpailemalla” mielessäni muiden isien kanssa. Ei se ideaalein ratkaisu, mutta toimi tässä tilanteessa. 

    Summauksena voisin siis sanoa, että itse odotusaika oli minulle fyysisesti aika helppo. Odottava osapuoli oli myös aika helppohoitoinen kokonaisuudessaan. Kunhan vaan jaksoin häntä hoitaa. Henkisellä puolella minulla oli aika paljon haasteita, mutta kun annoin loogisen puolen ottaa vallan ja ajattelin asioita sitä kautta, niin pärjäsin mielestäni tasolla 8/10.

    Sitten elokuussa 2015 odotusaika päättyi.

  • PÄÄTÖS VANHEMMUUDESTA

    PÄÄTÖS VANHEMMUUDESTA

    Niin kuin aikaisemmasta blogista (Lue: Minä, isätön isä) voi lukea, että keskustelun aloitus vanhemmuudesta starttasi baarissa ja sovimme juttelevamme aiheesta seuraavana päivänä lisää.

    No se huominen sieltä sitten saapui ja kun pahimmasta krapulasta oli selvitty, ruvettiin asiasta keskustelemaan. Kerroin peloistani ja siitä, että minulla ei ole mitään hajua mitä pitää tehdä. No eihän tietenkään vaimollanikaan ollut, mutta hän oli itsevarma siitä, että me pystymme kyllä siihen ja minä uskoin häntä. Vaikka hän ei tietenkään voinut ymmärtää täydellisesti pelkojani ja sitä kuinka epävarma oikeasti olen ja miksi. Hän kuitenkin vakuutti minut siitä, että vaikka sähläisin, niin hän kyllä osaa korjata tilanteen. Ei hätää ja yhdessä opitaan.

    Minä olin tuolloin 27 vuotta ja sovimme, että otamme asian vakavaan mietintään ja sovimme, että jos vanhemmuuden valitsemme, pyrimme siihen, että lapsi syntyy ennen kuin minä täytän 30 vuotta. Mielestäni aiheeseen oli hyvä tehdä takaraja, että homma ei jää vain puheeksi. Lisäksi minulla oli hyvin aikaa kerätä itsevarmuutta isyyteen.

    Siinä sitten mietittiin erilaisia elämäntilanteita mitä eteen tuli ja kuinka tähän reagoisimme nyt ja kuinka jos olisimme vanhempia. No, kuten kaikki vanhemmat tietävät se todellisuus ei ihan näiden kuviteltujen skenaarioiden kanssa kohtaa, mutta tällaisella mielikuvaharjoitteella tulimme koko ajan enemmän varmemmiksi siitä, että haluamme vanhemmiksi. Päätimme myös jo silloin, että pyrimme saamaan kaksi lasta. Ei enempää eikä vähempää.

    Sitten elokuussa 2015 saimme pojan ja marraskuussa 2015 täytin kolmekymmentä vuotta (ne bileet ansaitsee melkein jo oman kirjoituksen). Meidän vanhemmuutemme tuli kyllä meidän koko lähipiirille aikamoisena yllätyksenä, koska olimme aina puhuneet, että emme halua vanhemmiksi.

    Lokakuussa 2015 pojan ristiäisten yhteydessä menimme sitten myös naimisiin. Koska pappi nyt oli jo paikalla, niin hoidetaan se samalla alta pois. Häitä tosin ei ole vieläkään tanssittu. Paikalla oli vain lähimmät perheenjäsenet ja pari kaveria. Ensin vaimolleni ja minulle tuli sama sukunimi ja sen jälkeen poika liitettiin samaan sukunimeen. Tämä oli hieno päivä.

    Olen erittäin iloinen siitä, että tämä kokonaisuus ei tapahtunut kiireellä tai vahingossa. Vaan sain aikaa miettiä ja suunnitella mielessäni millaista vanhemmuus on. Tänä aikana sain itselleni paljon itseluottamusta siihen, että pystyn olemaan roolimalli toiselle. Se, onko kaikki mennyt joka tilanteessa hyvin, onkin sitten eri juttu. Näistä kirjoitan varmasti tulevaisuudessa. Mutta koska kaikki ovat onnellisia ja terveitä, niin mielestäni tähän asti kaikki on mennyt oikein hyvin.

    Myöhemmin sitten kesäkuussa 2018 saimme perheeseemme vielä tytön ja tällöin meistä tuli juuri sellainen perhe mistä aloimme yhdessä haaveilemaan tuona krapulaisena aamuna vuonna 2013.

    Mielestäni teimme päätökset ja keskustelut asiasta minulle parhaalla mahdollisella tavalla. Minulla oli kuitenkin kaksi vuotta aikaa valmistautua isyyteen, ja mielestäni se oli se mitä tarvitsin. Jos minulle olisi vain tullut ilmoitus, että nyt olemme raskaana ja laskettuun aikaan on 7 kuukautta, en tiedä olisinko panikoinut ja karannut ulkomaille… En tiedä… Se olisi saattanut tulla minulle aivan liian nopeasti ja ratkaisuni sen takia olisi ollut sellaisia mitä katuisin varmasti ikuisesti. Mutta nyt kaikki meni niin kun minun kannaltani kuuluikin.

  • LAPSENA ELÄMINEN ISÄTTÖMÄNÄ

    LAPSENA ELÄMINEN ISÄTTÖMÄNÄ

    Tässä palaan omaan elämääni isättömänä poikana ja keskityn kirjoituksessa siihen, miten tämä vaikutti lapsuuteeni.

    Niin kuin aikaisemmissa kirjoituksissa olen kertonut, niin olin kaksi viikkoa vajaa 4-vuotias, kun isäni ammuttiin. Tämä tietenkin muutti perheen dynamiikkaa ja aiheutti sen, että me kolme muutimme Kotkasta omakotitalosta Tampereelle yhteen huoneeseen. Minuun lapsena tämä ei mielestäni suuresti kuitenkaan vaikuttanut. Olin niin pieni, että en asiaa ymmärtänyt. Muistan asian vasta kolahtaneen minulle teini-iässä. Minulle muutto Tampereelle oli enemmänkin seikkailu.

    Asuimme alivuokralaisena omakotitalon yhdessä huoneessa ja minun mielestäni asuimme edelleen omakotitalossa. Perhe, joka siellä asui, oli erittäin mukava ja liikuimme muistaakseni aika vapaasti ympäri taloa. Oli iso piha missä leikkiä. Enemmänkin mielestäni olimme jossain vain kylässä. Sitten muutimme opiskelija-asuntoon ja siellä olikin sitten jo muita saman ikäisiä, joiden kanssa pihalla leikkiä. 

    Muistan joidenkin lasten tiedustelleen mitä äitini tai isäni tekee ja kun kerroin isäni kuolleen ei se tuonut alle kouluikäisissä lapsissa mitään reaktioita. Jatkoimme leikkimistä normaalisti.

    Kouluikäisenä homma jatkui aika lailla samalla lailla. Luokassamme oli paljon yh-perheitä ja oli enemmänkin normaalia, että isä asui eri paikassa. Minä olin poikkeus siinä, että en voinut olla viikonloppuisin isän luona niin kuin muut. Tämä ei kuitenkaan lasten keskinäisessä kanssakäymisessä näkynyt mitenkään. 

    Yhdessä vaiheessa minulle sanottiin usein seuraavaa lorua:

    “Arvaa mitä – Länttä vastapäätä on itä.

    Haluutko tietää muuta – Sun pääs on puuta.

    Haluutko tietää lisää – Sulla ei oo isää.”

    Tämä loru ei tietenkään ollut mikään mieltä ylentävä, mutta en myöskään tätä ottanut mitenkään kiusaamisena tai vastaavana. Yleensä keksin jotain aika nasevaa takaisin ja en jäänyt tätä koskaan harmittelemaan. Toki se, että on edelleen mun mielessä voi myös tarkoittaa, että on jäänyt mieleen kaivelemaan…

    En usko, että alakouluikäiset lapset osaavat kuolemaa käsitellä, eikä mielestäni kuulukaan. Lapsille aihe on liian raskas ja sekoittaa vain asioita. Omille lapsille totta kai kerron rehellisesti miksi heidän isällänsä ei ole isää ja vastailen rehellisesti heidän kyselyihinsä, mutta pyrin pitämään kuitenkin aiheen mahdollisimman kevyenä, ettei aihe mene heillä esimerkiksi uniin tai muutenkaan ala ahdistamaan. Yritän käydä asiaa faktojen ja realismin kautta. Teemalla “sellaista elämä on”.

    Me tosiaan asuimme Tampereella ja äiti opiskeli, teki pätkätöitä ja totta kai yritti saada itsellensä uudessa kaupungissa uusia sosiaalisia kontakteja ja luoda uutta elämää. Tämän lisäksi hän yritti huolehtia meistä. Mielestäni tässä hän onnistui paremmin, kuin minä olisin onnistunut hänen asemassaan. Minulle ei ole jäänyt minkäänlaisia ikäviä muistoja meidän lapsuudestamme liittyen perheeseeni. Päinvastoin. Muistot ovat erilaisia kuin muilla, kenen kanssa olen asioita muistellut, mutta ei se niistä huonoja tee. Mielestäni se tekee vain menneisyydestäni mielenkiintoisemman, ja sitä kautta olen nykyisyydessä valmis nopeisiinkin muutoksiin ja sormi ei mene suuhun, kun pitää tehdä nopeita ratkaisuja tai pärjätä omillaan.

    Esimerkkinä voin sanoa, että ennen yläastetta olin muuttanut yhteensä seitsemän kertaa, eli useammin kuin kahden vuoden välein. Nyt saldo on 15 muuttoa. Tällaisten muutoksien tapahtuminen on jättänyt minulle sen, että haluan edelleenkin tasaisin väliajoin jotain muutoksia elämässäni tai kyllästyn. Muutokset eivät tarvitse olla isoja. Harrastus tai jokin muu hurahtaminen riittää. Vaikka tämä blogin perustaminen.

    Loppusanoina voisin sanoa, että lapsuuteni yläasteelle asti oli kaikin puolin hyvä. Harrastin erilaisia juttuja ja minulla oli hyvin kavereita. Siskoni kanssa en ala-asteen loppuvuosina tullut toimeen, mutta tämä muuttui, kun muutimme Tampereelta Valkeakoskelle.

  • MINÄ, ISÄTÖN ISÄ

    MINÄ, ISÄTÖN ISÄ

    Elokuussa 2015 tapahtui asia mitä en ollut olettanut minulle tapahtuvan. Minusta oli tullut isä! Minusta! Aivan uskomatonta… 

    Isäksi tuleminen ei ollut ikinä minulle asia mitä tavoittelin tai muutenkaan erityisesti halusin. Enemmänkin ajatus siitä, että minun pitäisi olla miespuolisena esimerkkinä toiselle, vaikka en tiennyt asiasta mitään, oli niin outo ajatus, että vieläkin ihmettelen kuinka tässä näin kävi.

    Isäksi tuleminen ei ollut mitenkään vahinko vaan täysin harkittua. Olimme olleet silloisen avovaimoni ja nykyisen vaimoni kanssa yhdessä jo useamman vuoden, ja molemmilla oli niin sanotusti uraputki päällä ja lähtökohtaisesti puhuimme, että emme tahdo lapsia hankkia. Sitten vaimoni lähipiiriin syntyi lapsi ja vaimosta tuli tämän lapsen kummi. Tällöin hänellä rupesi ajatus muuttumaan.

    Olimme viihteellä hänen kanssaan ja sitten siinä shottien ja lonkeroiden välissä hän minulle mainitsi, että on alkanut haluamaan lapsia. Tämä loppupeleissä ei tullut minulle yllätyksenä, koska olin tämän hänestä jo huomannut, mutta nyt se sanottiin ensimmäisen kerran ääneen. Tällöin asiasta tuli konkreettista ja minua alkoi pelottaa. Vastasin hänelle, että jutellaan huomenna asiasta lisää.

    Tästä keskustelusta lisää toisessa blogissa.

    Tämän päätöksen jälkeen alkoivat pelot siitä, että mitä minun pitää tehdä. Tämä on totta kai yleistä tuossa vaiheessa ja kaikille tulee pelkoja siitä, että mitä tämä tarkoittaa ja mitä minun kuuluu tehdä. Koska taustallani on isättömyys, niin oli erittäin hyvä asia, että minulla oli tähän aikaa. Olin tuolloin 27-vuotias ja päätimme yrittää saada esikoisen ennen kuin täytän 30 vuotta. Eli tämä ei tullut minulle mitenkään ilmoituksena, että nyt ollaan raskaana vaan oli aikaa miettiä ja kerätä itseluottamusta ja tietoa siitä, että mitä tarkoittaa isänä oleminen. Isättömyyden takia olin todella epävarma siitä, mikä on minun tehtävä. Eikä oikein ollut ketään keneltä kysyä. Toki oli paljon tuttuja vanhempia lähipiirissä, mutta ei ollut ketään, joka olisi itse isätön isä. Sain kyllä apua isyyteen, mutta en pelkoihin.

    Minulle sanottiin kaikkien toimesta, että hyvin se menee ja siihen oppii kyllä. Mutta kun ei ole mitään pohjaa siitä, että mitä pitäisi edes oppia, niin nuo ohjeet olivat aika huonoja auttamaan epävarmuudessani. Myöskään en aiheesta löytänyt mitään kirjoituksia. Isättömän näkökannalta ja sen takia teen nyt tätä.

    Tämän takia toivon, että jos sinun tuttusi on isätön ja hänestä on tulossa tai on jo isä, niin esimerkiksi Instagramini @isatonisa kautta on hyvä ottaa vaikka minuun yhteyttä, niin katsotaan voinko auttaa tilanteessa.  

    Nyt kun tätä kirjoittaessa lapset ovat 6- ja 3-vuotiaita ja pystyn heille tarjoamaan turvallisen ympäristön, harrastusmahdollisuuksia ja he ovat terveitä, niin voin todeta olevani ainakin tässä vaiheessa onnistumisen puolella. Tietenkin suurin asia mikä tähän on vaikuttanut on vaimoni, mutta ei kerrota hänelle, ettei nouse hattuun 😉

  • MINÄ, ISÄTÖN POIKA

    MINÄ, ISÄTÖN POIKA

    Minkälainen elämä sitten on poikana ilman isää? Käsittelen tätä nyt yleisemmällä tasolla. Myöhemmin tulen tekemään syvällisemmät kirjoitukset eri vaiheista pojan elämässä.

    Kun olet isätön poika, niin olet lähes aina poikaporukassa poikkeus. On monia, joilla isä asuu eri osoitteessa, mutta hän on kuitenkin olemassa. Isättömyys tuo koko elämälle epävarmuutta miehisissä asioissa ja monien miehisten asioiden kokeileminen luo suuret paineet ja varsinkin niissä epäonnistuminen tekee ainakin itselle sen, että en halua niitä enää koskaan kokeilla tai tehdä. 

    Jos esimerkiksi joku korjaus asia menee päin honkia ja minulle asiasta sanotaan, niin menetän hermoni todella nopeasti ja annan asian olla. Myöskin kun tarvitsee vaikka autoon liittyviä asioita hoitaa tai mitä tahansa mihin pitää ammattilainen tilata, niin vaimoni tekee tilauksen noin 80 % kerroista. Minä kun en halua itse myöntää toiselle miehelle, että en osaa jotain tehdä. Vaikka siis järkikin sanoo, että suurin osa miehistä ei osaa, vaikka auton moottoria korjata, mutta itse koen sen jotenkin suuremmaksi häpeäksi ja tämä heijastuu isättömyydestäni ja epävarmuuteen siitä mitä miehen kuuluisi osata ja mitä ei.

    Esimerkkinä myös voin sanoa, että olen vain kerran ajanut mopolla ja koska 50 metriä ajettuani kaaduin, niin en ole mopoon sen jälkeen koskaan koskenut. Sama on jääkiekon pelaamisessa, kun en oppinut heti luistelemaan lopetin sen.

    Vanhemmalla iälläkin olen huomannut samaa. Esimerkiksi olin yksissä polttareissa, jossa ajettiin radalla rallia vuorotellen. En halunnut missään nimessä ajaa. Muiden miesten ympäröimänä, jos olisin siinä epäonnistunut, minun päässäni kaikki olisi nauranut minulle ja puhunut pitkään selän takana siitä, kuinka en nyt tuollaistakaan osaa. Tietenkään näin ei olisi tapahtunut, mutta näin ajattelen.

    Nämä vain esimerkkeinä, mutta tällainen ajattelu tulee siitä, kun näet televisiossa vain miehiä, jotka osaavat kaiken ja poikaporukassa kilpaillaan asioista, mitä kenenkin isä osaa ja on tehnyt. Nämä asiat vielä yleensä liioitellaan, niin tällöin ei näe sitä todellisuutta, että ei kukaan osaa oikeasti kaikkea ja sitten se heijastuu epävarmuuteen arkisissa miehisissä askareissa.

    Se, että minulla on kaikessa tuollaisissa asioissa epävarmuutta ja epäonnistumisesta koituva reaktioni on usein lapsellinen, ei johdu mitenkään kasvatuksestani tai mistään, että jotain olisi siltä osalta tapahtunut väärin. Koska nämä kumpuavat siitä mieskuvasta mikä tulee koulunpihalta, telkkarista ja muusta yhteiskunnasta. Sitten kun itsellä ei ole sitä vastakappaletta tasapainottamaan fiktiota ja faktaa realistisesti. Vaikka äitini varmasti yritti, niin ei hän kuitenkaan pysty nuorelle pojalle sitä sata prosentti todentamaan.

    Loppuun haluan vielä korostaa sitä, että jos olet isätön lapsi tai vaikka isä, joka on jostain syystä erkaantunut lapsesta, niin niin kauan kuin vielä elätte, ei ole liian myöhäistä löytää kontaktia. Se on varmasti vaikeaa ja vaatii paljon molemmilta osapuolilta, mutta siitä on todennäköisesti molemmille osapuolille enemmän hyötyä kuin haittaa. Minulle on vuosien varrella tullut paljon ihmisiä vastaan keiden isät on hylännyt heidät ja olen aina kannustanut ottamaan heihin yhteyttä, kun vielä elävät. Eräs hyvä ystäväni, jonka isä oli hänet hylännyt pienenä, tarttui tähän neuvoon ja he saivat oikein hyvä isäpoika suhteen vielä aikuisena aikaiseksi, ennen kuin isä myöhemmin menehtyi. Ystäväni sai itselleen isän noin kymmeneksi vuodeksi ja hänen lapsensa sai muutamaksi vuodeksi itsellensä vaarin.

    Tämä iloinen asia vaati toki myös sen, että ystäväni löi isäänsä myös nyrkillä naamaan, koska oli hänet hylännyt, mutta välillä miesten maailmassa se vaatii juuri tuon. Isä ymmärsi iskun syyn ja koki, että ansaitsi sen… 

    Olen tarinan isän kanssa samaa mieltä.