Odotusajan loppua kohden raskaana olevan henkilön elämisen laatu heikkenee päivä päivältä. Sivusta seuraajana et oikein mitään pysty tekemään ja tuntuu todella avuttomalta. Tässä kohtaa voisi kuvitella, että aikaisemmin blogissa (Päätös vanhemmuudesta) mainittu epäonnistumisen pelko olisi hiipinyt takaraivoon, mutta näin ei käynyt. Tämä johtui muutamasta seikasta.

Ensinnäkin siitä, että kuinka puolison (eli minun) kuuluu auttaa tässä vaiheessa, löytyy paljon tietoa. Koin tietäväni kuinka toimia ja kuinka minun kuuluu käyttäytyä. Minulla oli itsevarma olo siitä, että tiedän mitä teen. Toiseksi vaimoni halut ja kivut oli aina hyvin selkeät. Hän sanoi aina suoraan mitä tarvitsee, niin oli helppo totella. 

Sitten itse päivä rupesi lähestymään. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että meidän suvussamme ja varsinkin minulla on sellainen erikoisuus, että meillä on poikkeuksellisen isot päät… Esimerkiksi kun olin pieni, niin neuvolassa äidilleni oli sanottu, että olen kehitysvammainen suuren pääni takia. Tämä ei sitten onneksi pitänytkään paikkansa. Tai riippuu keneltä kysyy. Tämähän ei synnyttäjän näkökannalta ole hirveän kiva juttu. No tämä oli kuitenkin tiedossa ultraäänien perusteella, joten osattiin tähän varautua.

No ensimmäisellä kerralla, kun ajettiin sairaalaan (matka sairaalaan oli noin 40 km) olimme siellä noin 10 tuntia ja homma ei mihinkään edennyt. Meille todettiin, että takaisin kotiin odottelemaan. Kun saavuimme kotiin, niin ei siellä olemisesta oikein mitään tullut. Kävimme kävelyillä, laskimme supistusten välejä ja teimme kaikki temput mitä sanotaan edistävän synnytyksen alkamista. Kuvassa on yksi näistä, eli siivet, jotka toimivat tähän tarkoitukseen erittäin hyvin. Kerkesimme kotona olemaan noin 24 tuntia kunnes puoliso totesi, että pakko lähteä takaisin. No sitten seuraavat 18 tuntia olikin synnytystä.

Tähän väliin nopea maininta meidän kätilöstämme. Olimme Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja siellä kun siirryimme synnytyssaliin meille ilmoittautui meidän kätilömme. Hän sanoi, että on meillä kätilönä muutaman tunnin, kunnes vuoro vaihtuu ja tulee joku toinen. Mutta muutaman tunnin päästä sama kätilö sanoi, että eipä mitään hän jatkaakin meillä, eli kätilö ei vaihdu välissä. Tämä siis tarkoittaa aika varmasti sitä, että oli joku yllättävä poissaolo ja hänelle tuli siihen tuplavuoro. No siinä hän oli sitten meillä iloisena, erittäin ammattitaitoisen ja skarppina. Tilanne oli meille kuitenkin uusi ja pelottava.

Synnytyksessä koimme sitten kauhun hetkiä, kun tuli aikaisemmin mainitsemani ison pään aika tulla pihalle. Päälaki jo näkyi, mutta pää jäi jumiin kohtaan, missä syntyvä osapuoli ei saanut enää henkeä. Sydämen lyönnit laskivat rajusti. Tällöin kätilö huusi minulle, että paina punaista nappia ja sitten koko huone täyttyi kätilöistä ja lääkäreistä. Meno oli hektistä ja itse olin aivan paniikissa. Vaimoni yrittää puskea minkä pystyy ja minä yritän auttaa häntä jaksamaan minkä pystyn. Sitten lapsen päälakeen laitettiin iso imukuppi minkä avulla hänet vedettiin ulos ja synnytys saatiin päätökseen. Kaikki tämä tapahtui sekunneissa, vaikka se tuntui todella pitkältä ajalta minulle.

Tämän jälkeen vauva meni suoraan lääkärin luo tarkistettavaksi ja hän sai varmistettua, että vahinkoa ei ole tapahtunut, sekä löytyi tarvittava määrä varpaita ja sormia. Saimme vauvan äidin syliin. 

Tuo koko kokemus erittäin väsyneenä ja epävarmana kaikesta oli uskomaton. Kätilöiden ammattitaito Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa oli sanoin kuvaamattoman upeaa ja varsinkin tämän tuplavuoroa painavan kätilön. Vaimon ponnistelut loppuun asti on jotain mitä en voi vieläkään käsittää, että joku pystyy sellaiseen urotekoon. Hattu päästä ja raketit taivaalle heille.

Sittenhän puoliso minulle ilmoitti, että jos aion pitää varpajaiset, niin niiden täytyy tapahtua sinä aikana, kun he ovat vielä sairaalassa… 

Varpajaiseni oli eeppiset.