Isätön Isä

Avainsana: isä

  • PARISUHDE: HÄÄPÄIVÄ

    PARISUHDE: HÄÄPÄIVÄ

    Kaupallinen yhteistyö: Hotel Mestari/Primehotels

    Meillä oli jälleen vuotuinen hääpäivä lokakuun alussa. Pidämme vaimon kanssa kahta päivää vuodessa tärkeänä, ja ne ovat hääpäivä lokakuussa ja seurustelun aloitus päivä helmikuussa.
    Hääpäiviä meille on kertynyt nyt seitsemän kappaletta ja ensi helmikuussa meille tulee yhdessä eloa 15 vuotta täyteen.
    Nämä päivät pyhitetään vuodessa meille kahdelle ja tällöin keksimme yhteistä tekemistä ja pyrimme pyhittämään koko viikonlopun meille. Tämä tietenkin aina vähän riippuu lastenhoitajista.

    Tämä saattaa kuulostaa hassulta monelle, että meillä on vuodessa 2 päivää meidän parisuhteellemme, mutta totta puhuen ei meillä ole aikaa enempää. Joskus tulee yllättäviä lapsettomia öitä ja silloin toki keksimme nopeasti jotain kivaa, ja ne ovat todella hyviä yllätyksiä meille, mutta lähtökohtaisesti nuo kaksi päivää on meille. Tällöin panostamme ja näihin myös säästämme rahaa ja kun tekee kunnolla nuo, niin ei tarvitse niin usein parisuhdepäiviä ollakaan. Sitten kun lapset tuosta vähän kasvaa, niin on taas aikaa tutkia toisten napoja.

    Joka tapauksessa järjestelyvastuu on lähtökohtaisesti minulla ja tämä on ihan omasta halustani. Olen aina ollut se kaveriporukan järjestäjä ja nautin todella paljon asioiden suunnittelusta ja niiden järjestelystä. Vaimoni on myös järjestämässä juttuja, mutta minulla on paha tapa ”jyrätä” hänen yli ja järjestää silti. Toki järjestän yleensä jutut hänen mieltymyksiensä mukaan, eli emme vietä hääpäiviä minun juttujani tehden.

    Nyt meillä oli aikaa keskenämme koko viikonloppu. Tämä alkoi perjantaina ja äitini tuli hakemaan lapset jo puoliltapäivin, niin päästiin lähtemään kohti Helsingin keskustaa heti, kun saatiin työt valmiiksi.

    Päätimme jo aikaisemmin, että otamme perjantain rentoutumisen ja fiilistelyn kannalta. Eli meillä ei ollut pöytävarausta tai muutakaan ohjelmaa varattuna. Ainoastaan oli varattu vaimolle kuumakivihieronta ja minulle dry needling hoito. Joka olikin kyllä erikoinen kokemus, mutta menen varmasti uudestaan.

    Meillä oli majoitus upeassa uudessa hotel Mestarissa Fredrikinkadulla. Kyseisessä osoitteessa olemme kyllä bailanneet useasti, mutta nyt hienoa nähdä kuinka paikka oli muuttunut. Kyseessä oli Rakennusmestarien talo ja voi pojat kyllä oli muuttunut. Meille oli parvekkeellinen huone ylimmästä kerroksesta ja parveke oli Eerikinkadun puolelle. Siinä oli kiva auringonpaisteella katsella maailman menoa.

    Hotellissa oli hienosti käytetty rakennusmestarien tunnelmaa sisustuksessa ja muutenkin touhussa oli normaalia ”äijämäisempi” ote mistä kyllä tykkäsimme molemmat. Söimme hotellin ravintolassa ja ruoka oli myös maskuliinisempaa ja loistavaa. Ravintolassa oli myös duo, johon kuului DJ ja saksofonin soittaja. Se oli siisti yhdistelmä.

    No kuitenkin siitä jatkoimme Kiasmaan katsomaan ARS 2022 näyttelyä, joka oli vaikuttava, mutta meille tuo nykytaide menee vähän yli hilseen. Ymmärrämme toki nykytaiteen merkityksen ja sen tärkeyden taiteen saralla, mutta voin sanoa, että ymmärsimme vain muutaman teoksen. Toki sen jälkeen, kun luimme mitä teoksella pyritään viestimään, niin ymmärsimme useamman. Tämän jälkeen lähdimme kiertelemään Helsingin baareja ja ravintoloita.
    Taco Bellin kautta päädyimme takaisin huoneeseen ja se on melkein jo perinteeksi muodostunut toimiva kaava meillä.

    Sitten heräsimme ja pääsimme nauttimaan koko hotellin hienoimmasta asiasta: aamupala, joka tarjoillaan kello 14:00 asti! Aivan huikeata meille. Meitä on aina ärsyttänyt herätä illanvieton jälkeen yhdeksältä aamupalalle ja sitten takaisin pötköttämään. Nyt pystyimme herättyämme pötköttämään ihan rauhassa ja ei ollut mikään kiire. Tämä tapa pitäisi olla mielestäni kaikkialla. Aamupalalla oli myös tortilloja mikä teki meihin suuren vaikutuksen. Vaikka edellisen yön Taco Bellit vielä maistui suussa, niin kyllä sitä aina pari pystyi syömään. Muutenkin aamupala oli oikein monipuolinen ja runsas. Parasta oli tietysti sunnuntaina. Kävimme ensin luovuttamassa huoneen ja vasta sen jälkeen aamupalalle… Täydellistä…

    Tähän väliin linkki hotellin sivuille, jos iskee halu äkkiä varata huone itsellesi:
    https://hotelmestari.fi

    Sitten tuli lauantai eli niin sanottu pääpäivä. Lähdimme ensin vähän shoppailemaan ympäri Helsinkiä ja viettämään aikaa ennen pöytävarausta mikä oli kello 18:00. Ennen pöytävarausta pysähdyimme hotelli Kämpin baarissa yhdellä ja meidän budjetillamme, kun 0,4 l Aura olut maksaa 11,40 €, niin kyllä se siihen yhteen sai jäädä. Mieli teki ottaa lasi mukaan tuosta hinnasta.

    Pöytävaraus ei sitten ollutkaan ihan mikä tahansa pöytävaraus.
    Olemme varanneet pöydän yli vuosi sitten, koska jonoa on yli vuoden. Ruokailumme oli japanilainen omasake, mikä tarkoittaa käytännössä: ”annan sinun päättää”.
    Tämän järjesti Latitude 25.
    Kyseinen ruokailu tapahtuu siten, että keittiömestari päättää ruokailun sinun puolestasi ja valmistaa sen niistä raaka-aineista mitkä ovat juuri silloin saatavilla. Ruokailu sisälsi toinen toistaan parempia susheja ja muita kala- ja äyriäisruokia. Juomana totta kai sakea ja tunnelma oli vaikuttava. Istuimme saarekkeen ympärillä ja kokit keskelle valmistivat meille suupaloja. Ruokia oli yhteensä 16 kappaletta. Loistava kokemus. Kun me molemmat olemme olleet pitkään ravintola-alalla, niin tuo japanilaisten huippukokkien työn seuraaminen oli aivan oma ohjelmanumeronsa. Todella vaikuttavaa puuhaa.

    Siitä sitten kiertelimme paikkoja ja nautimme yhdessä olosta. Meillä oli todella hauskaa yhdessä ja tuollaisten viikonloppujen jälkeen sitä aina muistuu mieleen, miksi juuri kyseisen henkilön kanssa haluaa viettää loppuelämänsä. Vaikka arki on meillä usein todella uuvuttavaa ja emme jaksa huomioida toisiamme siten, kuinka toinen sen ansaitsee. Mutta kun molemmat panostamme näihin kahteen merkkipäivään kunnolla, niin silloin molemmille muistuu hyvin mieleen, miksi rakastui toiseen aikanaan ja miksi toisesta kannattaa pitää kiinni. Se että emme tähän pysty kuin sen pari kertaa vuodessa antaa meille molemmille myös innostuksen kyseisen tapahtuman ympärille ja halun tehdä kyseisestä viikonlopusta mieleen painuvan molemmille.

    Eli loppu kaneettina haluan muistuttaa kaikkia kiireisen arjen keskelle, että muistakaa ottaa aikaa myös parisuhteelle ja sitä aikaa ei välttämättä tarvitse löytyä kuin se muutama kerta vuoteen, kunhan siitä tekee kerralla merkityksellistä. Älkää unohtako toisianne ja taistelkaa parisuhteenne puolesta, koska nykyisen ylläpitäminen on reilusti helpompaa, kun uuden rakentaminen. Myöskin lasten kannalta ehjä koti on aina parempi kuin rikkinäinen.

  • ELÄMYKSET

    ELÄMYKSET

    Elämykset on aihe mikä saa minut välillä ärsyyntymään toden teolla. Tykkään luoda lapsille kokemuksia ja elämyksiä, mutta niiden hintalappu on välillä todella iso. Ymmärrän toki, että kaikki maksaa ja miksi maksaa yms. Mutta kyllä sapettaa maksaa 25 € per pää jostain keikkalipuista lasten keikalle ja kun lasta ei tietenkään voi laittaa sinne yksin, niin pelkkiin lippuihin menee 50 € ja sitten olisi se kiva joku muisto sieltä vielä ostaa mukaan. Saati sitten, jos on neljä henkinen tai isompi perhe ja kaikille lapsille haluaisi tarjota elämystä.

    Kaikki vanhemmat kuitenkin haluavat lapsille tuottaa elämyksiä ja muistoja mahdollisimman paljon mitkä inspiroivat, mutta hinnat luovat hirveitä paineita vanhemmille ja monet joutuvat tekemään valtavia uhrauksia vain saadakseen lapsen kerran kesässä käymään Linnamäellä. 

    Me ollaan siitä hyvässä asemassa, että jotain elämyksiä voidaan järjestää pari kertaa vuodessa, mutta ei monella perheellä ole ja se ärsyttää. Lapset saavat rahan takia erilaisia kokemuksia ja sitten kun kesäloman jälkeen koulussa vertaillaan kesän tekemisiä, niin saattaa olla aika paljon eroja. Toki on esimerkiksi kauppakeskuksissa ilmaisiakin lasten tapahtumia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että on se elämyksenä aivan erilainen mennä kauppakeskukseen katsomaan jotain, kun vaikka Linnanmäelle. Esitys on jo pelkästään paljon suunnitellumpi. Tätä toki lapsi ei välttämättä tiedosta.

    Tähän voisi moni ajatella, että pienelle lapselle on tärkeintä, että näkee vaan suosikki hahmonsa, mutta siitä olen vähän eri mieltä. Se on toki joo se pääasia ja kaiken perusta, mutta elämyksenä se ei ole samalla lailla stimuloiva tai vaikka inspiroiva. 

    Hyvänä esimerkkinä omista lapsista: Oltiin Lempäälän Ideaparkissa katsomassa Hevisaurusta (ilmainen). Keikan jälkeen lapset sanoivat, että oli mahtavaa ja kivaa. Tämä keikka siis tapahtui keskellä ostaria. Ostarin valoissa ja ostarin tunnelmassa.
    Kun oltiin Hevisauruksen omalla keikalla laivalla, jossa oli valot himmeät ja näyttävät taustalakanat ja välkkyvät keikkavalaistukset. Tämän keikan jälkeen lapset halusivat perustaa bändin. Eli se inspiroi heitä aivan eri tavalla. Toinen oli ilmainen ja toiseen meni meiltä perheenä satoja euroja… Ei meillä ole sellaiseen varoja, mutta teemme sitten muita uhrauksia, että lapsille näitä saadaan toteutettua.

    Lasten festarit Silja Linella. Esiintymässä Ti-Ti nalle.

    Sitä kuinka tämän saisi tasapainotettua ja kaikille lapsille saisi samanlaisia elämyksiä on tietenkin erittäin vaikea kysymys. Näihin on paljon hyviä säätiöitä ja yhdistyksiä minkä kautta pystyy saamaan lippuja tai muita avustuksia elämysten tuottamiseen ja tämä on jo hyvä suunta. Olisiko yksi sellainen, että lasten keikalle olisi mahdollista ostaa hyväntekeväisyys lippuja, joita sitten voi vaikka järjestäjän kautta saada. Ajateltuna esim. siten, että kun ostetaan lippuja lasten konserttiin, niin voisin ostaa, vaikka yhden normilipun ja yhden hyväntekeväisyys lipun, jonka sitten voi lunastaa joku toinen perhe. En tiedä mikä olisi hyvä ja oikea tapa, mutta minua ärsyttää suunnattomasti, kun lapset eivät saa samanlaisia inspiroivia elämyksiä kuin muut päiväkoti tai koulu kaverit. 

    En tiedä johtuuko tämä mun ärsyyntyminen siitä, että itsellä ei lapsuudessa ollut vuosittaista lomamatkaa tai ei käyty maksullisissa tapahtumissa tai muuta vastaavaa ja sen takia tunnen jopa lievää syyllisyyttä siitä, että pystyn tarjoamaan lapsille vuosittain jotain mitä haluavat. Samalla takaraivossa tuntuu se pikku Villen harmitus kuunnella kesäloman jälkeen muiden ulkomaanmatkoista ja Särkänniemessä käynneistä. 

    Tiedän tämän olevan tyhmää ajattelua, kun ei nämä saisi heijastua siihen mitä tarjoan omille lapsille, mutta minkäs teet… 

  • LASTEN HARRASTUKSET

    LASTEN HARRASTUKSET

    Lasten harrastukset ovat mielestäni yksi tärkeimmistä asioista kasvatuksessa. Harrastukset antavat lapselle sen oman jutun minkä kautta löytää omaa identiteettiä. Harrastusten kautta saa uusia sosiaalisia kokemuksia, onnistumisen tunteita, sekä opitaan elämään epäonnistumisten kanssa.

    Jokaiselle lapselle oikean harrastuksen löytäminen onkin sitten isompi haaste. Meillä on sellainen käytäntö, että on yksi harrastus mihin panostetaan ja sitten voi kokeilla siinä sivussa muita mitä haluaa. Sitten jos kokeilujen kautta löytyy uusi mihin halutaan panostaa, niin vaihdetaan siihen.

    Tässä onkin myös kääntöpuoli ja se on raha. Lasten harrastaminen on erittäin kallista. Onneksi Facebook kirppiksiltä ja Tori:sta löytyy hyvin ja halvalla lasten harrastusvälineitä. Mutta sitten on kausi- ja kuukausimaksut. Ymmärrän tietenkin mihin maksut perustuvat. Niiden avulla saadaan ylläpidettyä toimintaa ja pidettyä valmennuksen taso mahdollisimman korkealla ynnä muuta. 

    Meillä pienemmän lapsen pääharrastus ei vielä maksa muuta, kun varusteet. Vanhemmalla pääharrastus on varusteiden lisäksi kuukausitasolla noin 75 €. Tämä on monelle erittäin iso raha. Näiden lisäksi on sitten kokeilu harrastukset. Onneksi suurimmalla osalla kokeilut ovat lapsilla ilmaisia, niin niistä harvemmin tulee maksuja. Mutta tulee niistäkin kuitenkin varustekuluja, auton käyttökuluja yms.  Meillä ei lapsena esimerkiksi ollut rahaa, mutta silti meillä sai olla yksi harrastus kerralla. Muistan kyllä elävästi, kun kerran noin 10-vuotiaana kävin itse ilmoittamassa itseni jalkapallokaudelle ja huomasin äidin reaktiosta, että tämä ei ollut hyvä idea. Hän ei tietenkään mitään sanonut ja pääsin harrastamaan, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että varmaan taloudellisen tilanteen takia äiti oli miettinyt, jos en nyt menisi sillä kaudelle harrastamaan.

    Meikäläinen neljännellä tai viidennellä luokalla Ilveksessä.
    Huomio, että tuolloin oli ok, että KOFF sponsoroi junnufutista.
    Nykyään tuntuisi aika absurdilta.

    No kuitenkin itse pääsin monipuolisesti harrastamaan lapsuudessani. Harrastin jalkapalloa, koripalloa, salibandya, teatteri-ilmaisua ja olin bändikoulussa. Yläasteikäisenä, kun taloudellinen tilanteemme oli kohentunut, niin minulla oli samanaikasina harrastuksina salibandy ja teatteri-ilmaisu.

    En ollut ikinä esimerkiksi urheilussa mitenkään hyvä. En ollut maalikuningas, nopein tai ketterin, mutta tykkäsin siitä. Se toi minulle juuri omaa juttuani. Eipä se meillä kotona ikinä ollutkaan ideana, että urheilusta tehtäisiin uraa, vaan enemmänkin juuri tuota oman jutun tekemistä.

    Nyt taas omien lasten kanssa pyrin kannustamaan heitä suorituksissa ja auttamaan heitä lajeissaan niin hyvin, kun pystyn. Olen vapaaehtoisena joukkueenjohtajana ja pyrin antamaan lapsille parhaat mahdolliset edellytykset siihen, että jos kokevat haluavansa uran urheilun parissa, niin se ei tuesta jää kiinni. Tietenkin pitäen huolen, että harrastaminen on kivaa ja mihinkään ei pakoteta. 

    Poika juuri ennen ensimmäisiä reenejä vuonna 2020.

    Sitten yksi minulle ihmeellinen havainto on tapahtunut tässä pojan jalkapalloharrastuksen yhteydessä. Nimittäin muiden vanhempien vapaaehtoisuuden puute. Tämä on itselleni erittäin outoa, koska itse olen tottunut olemaan vapaaehtoisena kaikessa. Havahduin tähän nyt toden teolla, että hyvin harva suostuu esimerkiksi pelipäivien kahvilassa ottamaan vuoroa itselleen. Siinä kuitenkin kerätään rahaa sille juuri sinun lapsesi joukkueelle, että pääsevät turnauksiin ja saavat juttuja. Sekä kyseessä on vain kahvin ja mokkapalan myyminen. Varsinkin miehillä tuntuu olevan tässä haasteita. Toki miehet sitten esim. jeesaavat valmennuksessa tai peluuttamisessa, mutta silti suurin osa äideistä ja isistä ei ota osaa mihinkään toimintaan ollenkaan. Tämä on minulle outoa. Toki voihan se tietty olla, että se on normaalia ja tämä minun aktiivisuuteni on outoa muille… No mene ja tiedä.

    Kuitenkin tällaiset vanhempien vapaaehtoiset toiminnat ovat elinehto siihen, että esimerkiksi valmentaja voi keskittyä valmentamiseen ja vanhemmat yrittävät parhaansa hoitaa joukkueelle ylimääräistä rahaa, että harrastustoiminta saadaan mahdollisimman laadukkaaksi. Meilläkin on näitä kahvilahommia noin 5 kertaa vuodessa ja jos kaikki osallistuisivat, niin se tarkoittaisi yhtä noin 30 min vuoroa vuodessa… Kun taas nyt se nojautuu muutamaan aktiiviin, jotka saattavat tehdä 4 tuntia putkeen ja missaa lapsensa pelit.

    Myöskin tästä aiheesta on jotenkin vaikea nostaa järkevää keskustelua. Se menee yleensä siihen, että aktiiviset huutaa, että olis kiva että muutkin tekisi ja passiiviset ei sano mitään. Se ei ole oikein rakentavaa. Pitäisi saada passiiviselta selkeät selitykset siihen, että miksi valitsee passiivisuuden ja aktiivisen tarvitsisi tämä ymmärtää ja hyväksyä. Tätä kautta aukeaisi keskustelu ja saataisiin kaikkia tyydyttävä osapuoli. Mutta passiivisilta ei tätä helposti saa ja aktiivinen on yleensä liian hyökkäävä.

    Onko tämä sitten se, että kun on kyse vapaaehtoisuudesta, niin siihen ei osallistuta. Pitäisikö heti alusta käskeä ja laittaa tämä toiminta kiinni lapsen harrastamispaikkaan vai olisiko se jo liian rajua. Vai miten tämä kannattaisi tehdä? Jos olet ei aktiivinen tällaisissa, niin kommentoi vaikka alle, kuinka olisi paras aktivoida vanhempia. Tai jos olet onnistunut hyvällä prosentilla aktivoimaan, niin kuinka teit sen? Voit myös laittaa minulle suoraan sähköpostia isa@isatonisa.com

    Eli ottakaa osaa kahvin myyntiin ja auttakaa valmentajia. Laadukas harrastaminen on kuitenkin jokaiselle lapselle vain etu.

  • ENSI HETKET ISÄTTÖMÄNÄ POIKANA

    ENSI HETKET ISÄTTÖMÄNÄ POIKANA

    6.11.1989 isäni ammuttiin ja olin tuolloin 14 päivää vajaa 4-vuotias.

    Näin 36-vuotiaana, kun mietin lapsuuttani ja tuota aikaa, niin muistan selkeästi sen, kun saimme uutisen tapahtuneesta. Puhelin soi aamulla ja äiti putosi polvilleen ja muistan tunteen, että jotain tosi pahaa oli tapahtunut. Hautajaiset muistan myös, mutta mielestäni siellä oli kivaa, kun oli tuttuja ja kokista. Sedällä oli punainen nenä ja se oli outoa. Muuten en muista mitään negatiivista tai masentavaa aikakautta tuolloin olleen. Vaikka jotenkin olettaisin, että minulle olisi jäänyt jonkinlainen musta verho tuon ajan ympärille.

    Kuvassa heitän omien sanojeni mukaan golfheitolla kimpun iskän haudan päälle. Noin viisi vuotta myöhemmin olin ruokapöydässä yht´äkkiä äitille sanonut tarkoittavani tuolloin käsipalloheittoa. Asiasta ei ollut mitään puhetta ikinä ollut, mutta oli jäänyt kaivelemaan ja muistiin tuo virheellisesti sanottu urheilulaji.

    Muutimme kesällä 1990 Tampereelle, joten tarkoitan tuota kahdeksaa kuukautta ennen sitä. Koska kun sinne muutimme, niin pikkupojalla oli niin paljon uutta ihmeteltävää, että ei sitä paljon menneisyys mieleen mahtunut. Ajatukset olivat enemmänkin Särkänniemessä.

     Se että ei ole tuollaista ”verhoa” minulle jäänyt voi tietenkin johtua muutamastakin asiasta. Ekana tulisi mieleen, että läheiset, päiväkodin hoitajat ja kaikki ovat ylireagoineet ja pitäneet ekstra hyvää huolta, että minulla on kaikki hyvin, jolloin minun silmissäni kaikki oli mahtavaa. Toinen voi olla, että olin tosiaan niin pieni, että en voinut edes mitenkään ymmärtää tilanteen vakavuutta. Kolmas on se, että kun muutimme Tampereelle, niin pahat muistot muuttuivat uusiksi ihmeellisiksi asioiksi. Tai syy voi olla joku muukin… En tiedä…

    Lapsena eletään kuitenkin aika lailla päivä kerrallaan. Esimerkiksi kun Isä tapettiin marraskuussa, niin seuraavana kesänä olin suuttunut äidille siitä, että isä ei vie minua kalaan, vaikka oli luvannut. Tämä mielestäni kuvastaa hyvin lapsen mielenmaisemaa siitä, että ei ymmärretä vielä mitä kuolema tarkoittaa konkreettisesti. Tietenkään lapsen ei myöskään kuulukaan ymmärtää sitä. Mutta sitten jos heijastan sitä tuohon aikakauteen, niin voisin kuvitella, että mustaa verhoa ei tuossa ole juuri sen takia, kun olin niin pieni. Myöskin tuo lapsen muisti on ihmeellinen. Olen omissa lapsissa huomannut, että illallispöydässä ei muisteta mitä tänään on päiväkodissa tehty, mutta sitten muistetaan jokin pieni lupaus vuoden takaa, josta itsellä ei ole mitään muistikuvaa.

    Myöskin olen äidiltä kuullut, että kun asuimme kuitenkin pienellä paikkakunnalla ja tapahtuma tiedettiin hyvin, niin olimme muutaman kuukauden päästä tapahtuman jälkeen ollut leikkipuistossa ja siellä joku saman ikäinen lapsi oli minulta kysynyt, että miksi sun isä on kuollut ja olin vastannut, että hänet ammuttiin. Tämän jälkeen leikit jatkui aivan kuten ennenkin. Äiti tästä ehkä enemmän hämmentyi, että tulla nyt minulta tuollaista kysymään, mutta minä en ollut kuulemma moksiskaan.

    Eli mielestäni tapahtuma ei muuttanut lapsuuttani onnellisesta surulliseksi. Totta kai on vaikea sanoa millainen lapsuus olisi ollut ilman Tampereelle muuttoa ja jos minulla olisi ollut isä. Nyt kuitenkin, kun elämä on tällä tavalla mennyt, niin olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsuuteni oli hyvä… Erilainen, mutta hyvä.

    Eli mitä voisin yhteenvetona tästä todeta on se, että jos vastaavaa tapahtuu, niin suosittelen pitämään huoli siitä, että lapsi saa olla edelleen lapsi. Ylikompensointi voi olla ihan ok, että lapsi ei huomaa välttämättä niin eroa arjen rutiineissa, totta kai liika on liikaa, mutta kuitenkin siten, että lapsella on turvallinen ja hyvä olla. Jos taas aiheeseen reagoidaan pienelle lapselle hirveän voivottelevasti, niin siinä saattaa helposti tulla lapselle vaikutus siitä, että kaikki vaan säälin takia on sinulle kivoja ynnä muuta ja se saattaa vääristää mielikuvaa todellisuudesta. Eli jos on itse epävarma, niin ilman muuta kasvatusalan ammattilaiset auttavat tässäkin tilanteessa.

    Jos esimerkiksi minulle olisi ruvettu tyrkyttämään perheen miehen roolia tuossa vaiheessa, vaikka alitajuntaisesti, olisi katastrofi ollut valmis. Olin kuitenkin vasta neljävuotias.

    Äitini ja siskoni ulkopuolelta isoimman vaikutuksen hyvään lapsuuteen ja isähahmon roolin minulle teki isäni isä, eli Vaarini. Hänestä ja hänen vaikutuksestaan minuun kerron sitten omassa kirjoituksessa enemmän.

  • ONKO PAKKO OLLA NIIN MIES?

    ONKO PAKKO OLLA NIIN MIES?

    Tämä blogi on tehty yhteisprojektina viiden muun bloggaajan kanssa. Kaikissa blogeissa on sama otsikko ja jokainen itse pähkäilee blogissaan samaa aihetta. 

    Muut viisi blogia löytyy linkkeinä tekstin lopussa.

    Järki lähtee, ääni jää
    Veri täyttää nielun, suun
    Kyllä mies kivun kestää
    Mutta ei häpeää

    Aamuisin herätessäni evästän itseni päivään
    Kertaamalla mielessäni kaikki ne asiat,
    Joissa olen elämässäni epäonnistunut,
    Ja kaikki ne mahdollisuudet,
    Jotka olen jättänyt käyttämättä.

    Te ette tiedä mitään
    Minä tiedän kaiken
    Tukeanne en tarvitse
    Apuanne en kaipaa

    Itse oman hautani kaivan
    Viereen kiven komeimman
    Itse oman ristini kannan
    Sen viimeisen matkan pahimman

    Bändi: Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
    Kappale: Nyt on mies
    Sanat: Timo Rautiainen

    Olen jo aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että miehiset jutut ovat minulle pelottavia ja koen niissä normaalia suurempaa epäonnistumisen pelkoa. Tämä juontaa juurensa siihen, että kunnollista miesmallia ei elämässäni ole ikinä ollut ja sen takia en oikein tiedä mikä on oikein miehisissä jutuissa ja mikä väärin. Tämä tekee sen, että mieluummin olen tekemättä sellaisia, kun yritän.

    Mikä sitten on miehisyyttä. Onko se, että piirretään oman kodin perustukset röökiaskiin? Onko se, että viikonloput korjataan omia tai kavereiden moottorivehkeitä. Mielellään vielä itse tehdyillä työkaluilla? Vai onko se, että nostat penkistä enemmän kuin muut? Onko se sitä, että sun sanaan voi luottaa ja pidät suoraselkäisesti huolta perheestäsi? Vai jotain aivan muuta…

    Kaikki miehet mittaavat miehisyyttä eri tavalla ja eri kaveri porukoissa sen mittarin painoarvo sosiaalisessa yhteiselossa on erilainen. Itse kun olen ollut paljon tekemisissä musiikin ja muiden taiteiden harrastajien parissa, niin tuo mittari ei niissä ole niin merkittävässä roolissa, kuin vaikka stereotyyppisten lätkäjätkien keskuudessa. Toki se, että olenko juuri tämän takia hakeutunut enemmän taiteita harrastavien ihmisten pariin voi hyvinkin pitää paikkansa. No tiedä häntä…

    Sitten vastapuolena, kun olen pitkään tehnyt töitä yökerho maailmassa, niin siellä esimerkiksi portsarit ovat suurelta osalta juuri tätä miehistä mies mallia missä jutut ovat ronskeja ja mitataan hauiksen kokoa ja ”äijäillään” aktiivisesti. Käytännössä heidän juttunsa on aina huumoria ja hauskoja. Työ heillä on henkisesti ja fyysisesti raskasta, niin sitä on hyvä tasapainottaa ronskilla huumorilla. Ainakin minun mielestäni. Mutta tämä äijäily on aina ollut itselleni aika outoa, mutta monille juuri tämä on sitä oikeaa miehisyyttä. Puhutaan ronskeja ja kerrotaan panotarinoita, jolla pönkitetään omaa kilpeä muille alfoille. Tämä ei tietenkään koske kaikkia portsareita. 

    Tämä on minulle ollut aina aika vierasta. Itse en esimerkiksi omista petipuuhistani puhu kuin vain aivan läheisimmille ystäville ja heillekin erittäin harvoin. Jos vaimo on keskustelussa mukana ja haluaa myös puhua, niin sitten puhun enemmän. Koen jotenkin, että jos hän ei ole paikalla, niin ei ole oikein puhua asiasta mikä on meille hyvin intiimi. Nuorempana sitä saattoi puhua, mutta ei enää kyllä nykyään.

    Miksi sitten monissa porukoissa ja yhteiskunnassa pitää olla niin mies? Eikö voisi olla ihan yhtä lailla mies, jos tykkää vaikka virkata mieluummin, kun korjata moottoreita. Miten se liittyy miehisyyteen mitä tykkää tehdä. Miksi tässä asiassa tarvitsee edes meillä miehillä olla mitään mittaria. Jos joku mies tykkää mieluummin mansikka margaritasta kuin jaloviinasta, niin miksi sen tarvitsee olla vähemmän miehistä. Se koetaan olevan, mutta miksi? 

    Miksi myös monet miehet ottavat hirveän henkilökohtaisesti, jos heistä sanotaan jotain feminiinistä tai muuten vaan epä-äijämäistä. Siitä saatetaan toden teolla suuttua ja katkeroitus pitkäksi aikaa. Minulla on esimerkiksi yksi ystävä, jolla on pitkätukka ja hänelle eräässä parturissa sanottiin, että: ”Sinulla on tällainen tyttötukka”. Eipä enää siihen parturiin mennyt, vaikka työn jäljessä ei ollut mitään moittimista. Tuo yksi lause kolautti miehisyyttä niin kovaa, että hän äänesti jaloillaan ja ei enää sinne mennyt. Silloin kun hän minulle tämän kertoi, niin ihmettelin ääneen, että mitä väliä tuolla on ja vaikka työn jälki oli moitteeton, niin tuolla lauseella oli noin iso merkitys. No jokaisen tottakai kuuluu mennä esimerkiksi juuri sellaiselle parturille mikä on itselleen paras, että ei siinä mitään. Koin vaan tämä itselleni erittäin erikoiseksi asiaksi. Itselläni on nykyään myös pitkä tukka ja en voisi itse kuvitella ottavani tuollaista noin raskaasti. Tai edes välittäväni siten, että se jäisi mieleeni. Mutta tämä on juuri se ero mikä minussa on verrattuna moniin tuntemiini miehiin. Tämän koen olevani edelleen peruja isättömyydestä ja miesmallin puutteesta. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, niin sitä en tiedä… Tai toisaalta onko se juttu ollenkaan…

    Niin kun tästä varmaan paistaa aika hyvin läpi, niin en hirveästi välitä äijäilystä ja sellaisesta ääri maskuliinisesta miehisyyden mittaristosta, jossa voittaja tarkistetaan säännöllisin väliajoin nakkikioskilla. Mutta jokainen tyylillään ja en missään nimessä aliarvosta heitä ihmisinä yhtään tai muutenkaan ketään vähättele. Kaikilla on oikeus tehdä asioita mikä tekee onnelliseksi ja antaa sinulle juuri sinulle tärkeän miehisyyden identiteetin, ja sitä ei kuulu muualta matkia vaan ainoastaan omaksua itselleen parhaaksi, jotta koet oman miehisyyden juuri sellaisena kuin se sinulle sopii.

    Tässä vielä loppuun linkit muihin blogeihin, jotka ovat saman otsikon alla:

    Tuli Vaan Mieleen

    Miehen Sanoin

    Aito ajatus

    toffeeKolli

    JoonasMieli

  • ISÄ ARKI & SOSIAALINEN ELÄMÄ

    ISÄ ARKI & SOSIAALINEN ELÄMÄ

    Varpajaiset vietetty ja lapsi saatu kotiin. On arjen aloituksen aika. Minun roolini itse lapseen on ensimmäiset 6kk todella vähäistä. Roolini on enemmänkin sitä, että pidän huolen väsyneestä äidistä ja arjesta. Totta kai osallistun vaippojen vaihtoon, pesemiseen ja muuhun mihin vaan pystyn. Mutta kuitenkin kaikki lapsessa pyörii aika isolta osin äidin ympärillä. Eli kaikille kumppaneille tiedoksi, että jos koet olevasi tarpeeton, hyödytön ja ulkopuolinen lapsesi arjessa, niin se ei sitä ole. Äidillä on ajatukset ja arki täysillä lapsen ympärillä, niin sinun tehtäväsi on hoitaa loput.  

    Sitten huomattiin erittäin negatiivinen asia. Lähes kaikki kaverit lopettivat kertaheitolla yhteydenpidon. Yhden käden sormissa oli laskettavissa ne, jotka pitivät omasta aloitteesta meihin yhteyttä. Meillä kuitenkin oli tuolloin iso kaveripiiri. 

    Kun olimme itse heihin päin yhteydessä, niin kaikki oli ok, mutta sitten rupesimme huomaamaan, että oli juhlia mihin meitä ei kutsuttu ja rupesimme laittamaan merkille, että jos emme itse ole heihin yhteydessä, niin he eivät ole meihin.

    Pohdimme tätä asiaa. Minä varsinkin enemmän. Huomasin myös, että nämä, jotka eivät ole yhteydessä oli valtaosin lapsettomia. Rupesin miettimään omaa ajatteluani niitä kavereita kohtaan, joista oli tullut vanhempia ennen kuin minusta tuli. Havahduin siihen, että en minäkään heihin ollut kyllä pitänyt oikein mitään yhteyttä. Harmittaa se, että tajusin tämän vasta tässä vaiheessa. Tarvitsin omakohtaisen kokemuksen, että ymmärsin omat virheeni.

    Mistä tämä sitten johtui? Kuitenkin nyt kun minulla oli lapsi, niin emme muuta halunneetkaan, kun lähteä kavereiden luona käymään tai nähdä muita ihmisiä ja ystäviä. Miksi olin itse tehnyt samalla lailla, että en ollut yhteydessä enää niin usein kavereihin, joilla on lapsia?

    Ainoa selitys minkä olen keksinyt oli, että lapsettoman ihmisen on vaikea ymmärtää mitä elämä lasten kanssa on. Oletus on, että kun lapsi tulee talouteen, niin heillä ei ole enää aikaa mihinkään. Heillä on nyt tärkeämpää tekemistä tai he saattavat tuoda lapsen mukana, jota moni ei välttämättä halua. Kaikkeen näihin voin sanoa, että olettamukset ei voisi olla enempää väärin. On ihan ok pyytää, että tuletko käymään kahvilla, mutta ilman lasta. Ainakin minun mielestäni.

    Totta kai koko arki pyörii lapsen ympärillä ja tekemistä riittää jokaiselle päivälle ja jokaiselle tunnille. Tämän takia harva vanhempi itse miettii järjestää mitään tai olla yhteydessä tuossa vaiheessa kehenkään. Mutta kun joku soittaa tai kutsuu jonnekin. Se on parasta mitä siinä tilanteessa tuoreelle lapsiperheelle voi tapahtua. Lapsi jää erittäin mielellään toiselle vanhemmista ja toinen lähtee ovesta pihalle. Toki siinä tulee myös se, että ulos lähtevä osapuoli puhuu varmasti paljon lapsesta, mikä saattaa myös olla monelle ärsyttävää, mutta siinä täytyy muistaa, että ei hänen elämässänsä juuri sillä hetkellä muuta tapahdu. Sama ilmiö käy, kun menee armeijaan. Lomilla ei paljon muusta puhuta ja se on monelle ärsyttävää. Mutta fakta on, että jos ei muuta elämässä tapahdu, niin siitä silloin puhutaan. Eli mitä harvemmin tuoretta vanhempaa kutsutaan mihinkään, niin sitä enemmän hän puhuu vaan lapsesta. 

    Totta kai vaihtoehtona olisi järjestää itsekin juhlia, mutta ei sitä itse mieti, että pitäisinkö juhlat tai illanistujaiset, koska itse niiden järjestäminen tuoreena vanhempana on todella haastavaa. Pelkästään lapsenvahti kuviot voivat olla jo iso haaste. Kun taas jos kutsu tulee, niin voi lapsen vaan jättää toiselle ja itse lähteä. Kun kutsu tulee lähteä ovesta pihalle, niin suurempaa iloa ei siinä vaiheessa ole.

    Jos siis sinulla on ystävä, joka on saanut lapsen, kutsu aina hänet mukaan juhliin. Vaikka lastenvahti ongelmien takia hän ei välttämättä aina pääse, niin ajatus siitä, että joku sinua ajattelee ja haluaa viettää aikaa kanssasi, merkitsee henkisesti todella paljon siinä vaiheessa, kun kaikki sinun asiasi peilataan nykyään lapsesi kautta ja sinulta ei kysytä mitä sinä haluaisit?

  • ENSIMMÄISEN LAPSEN SYNTYMINEN

    ENSIMMÄISEN LAPSEN SYNTYMINEN

    Odotusajan loppua kohden raskaana olevan henkilön elämisen laatu heikkenee päivä päivältä. Sivusta seuraajana et oikein mitään pysty tekemään ja tuntuu todella avuttomalta. Tässä kohtaa voisi kuvitella, että aikaisemmin blogissa (Päätös vanhemmuudesta) mainittu epäonnistumisen pelko olisi hiipinyt takaraivoon, mutta näin ei käynyt. Tämä johtui muutamasta seikasta.

    Ensinnäkin siitä, että kuinka puolison (eli minun) kuuluu auttaa tässä vaiheessa, löytyy paljon tietoa. Koin tietäväni kuinka toimia ja kuinka minun kuuluu käyttäytyä. Minulla oli itsevarma olo siitä, että tiedän mitä teen. Toiseksi vaimoni halut ja kivut oli aina hyvin selkeät. Hän sanoi aina suoraan mitä tarvitsee, niin oli helppo totella. 

    Sitten itse päivä rupesi lähestymään. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että meidän suvussamme ja varsinkin minulla on sellainen erikoisuus, että meillä on poikkeuksellisen isot päät… Esimerkiksi kun olin pieni, niin neuvolassa äidilleni oli sanottu, että olen kehitysvammainen suuren pääni takia. Tämä ei sitten onneksi pitänytkään paikkansa. Tai riippuu keneltä kysyy. Tämähän ei synnyttäjän näkökannalta ole hirveän kiva juttu. No tämä oli kuitenkin tiedossa ultraäänien perusteella, joten osattiin tähän varautua.

    No ensimmäisellä kerralla, kun ajettiin sairaalaan (matka sairaalaan oli noin 40 km) olimme siellä noin 10 tuntia ja homma ei mihinkään edennyt. Meille todettiin, että takaisin kotiin odottelemaan. Kun saavuimme kotiin, niin ei siellä olemisesta oikein mitään tullut. Kävimme kävelyillä, laskimme supistusten välejä ja teimme kaikki temput mitä sanotaan edistävän synnytyksen alkamista. Kuvassa on yksi näistä, eli siivet, jotka toimivat tähän tarkoitukseen erittäin hyvin. Kerkesimme kotona olemaan noin 24 tuntia kunnes puoliso totesi, että pakko lähteä takaisin. No sitten seuraavat 18 tuntia olikin synnytystä.

    Tähän väliin nopea maininta meidän kätilöstämme. Olimme Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja siellä kun siirryimme synnytyssaliin meille ilmoittautui meidän kätilömme. Hän sanoi, että on meillä kätilönä muutaman tunnin, kunnes vuoro vaihtuu ja tulee joku toinen. Mutta muutaman tunnin päästä sama kätilö sanoi, että eipä mitään hän jatkaakin meillä, eli kätilö ei vaihdu välissä. Tämä siis tarkoittaa aika varmasti sitä, että oli joku yllättävä poissaolo ja hänelle tuli siihen tuplavuoro. No siinä hän oli sitten meillä iloisena, erittäin ammattitaitoisen ja skarppina. Tilanne oli meille kuitenkin uusi ja pelottava.

    Synnytyksessä koimme sitten kauhun hetkiä, kun tuli aikaisemmin mainitsemani ison pään aika tulla pihalle. Päälaki jo näkyi, mutta pää jäi jumiin kohtaan, missä syntyvä osapuoli ei saanut enää henkeä. Sydämen lyönnit laskivat rajusti. Tällöin kätilö huusi minulle, että paina punaista nappia ja sitten koko huone täyttyi kätilöistä ja lääkäreistä. Meno oli hektistä ja itse olin aivan paniikissa. Vaimoni yrittää puskea minkä pystyy ja minä yritän auttaa häntä jaksamaan minkä pystyn. Sitten lapsen päälakeen laitettiin iso imukuppi minkä avulla hänet vedettiin ulos ja synnytys saatiin päätökseen. Kaikki tämä tapahtui sekunneissa, vaikka se tuntui todella pitkältä ajalta minulle.

    Tämän jälkeen vauva meni suoraan lääkärin luo tarkistettavaksi ja hän sai varmistettua, että vahinkoa ei ole tapahtunut, sekä löytyi tarvittava määrä varpaita ja sormia. Saimme vauvan äidin syliin. 

    Tuo koko kokemus erittäin väsyneenä ja epävarmana kaikesta oli uskomaton. Kätilöiden ammattitaito Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa oli sanoin kuvaamattoman upeaa ja varsinkin tämän tuplavuoroa painavan kätilön. Vaimon ponnistelut loppuun asti on jotain mitä en voi vieläkään käsittää, että joku pystyy sellaiseen urotekoon. Hattu päästä ja raketit taivaalle heille.

    Sittenhän puoliso minulle ilmoitti, että jos aion pitää varpajaiset, niin niiden täytyy tapahtua sinä aikana, kun he ovat vielä sairaalassa… 

    Varpajaiseni oli eeppiset.

  • RUOKAILU

    RUOKAILU

    Lapsiperheessä käytännössä kaikki pyörii ruokailun ympärillä. Kaikki asiat aikataulutetaan sen mukaan, koska pitää syödä.

    Tämä on myös mielestäni tärkein asia vanhemmilta, että lapsi saa riittävästi ja monipuolisesti ravintoa. Lapsi kokeilee uusia juttuja ynnä muuta. Meillä jos lapset saisi päättää, niin syötäisiin pelkkiä nugetteja koko ajan, mutta onneksi he eivät saa päättää. 

    Meillä on tässä vanhempina ollut myös paljon totuttelemista. Ennen lapsia valmistimme hyvin harvoin kotona ruokaa ja jos valmistimme, niin se oli makaronia ja jauhelihaa. Jos oli tilipäivä, niin sinne laitettiin myös sipulia. Myöskin ruokailu ajat meillä vaihteli todella paljon.

    Olemme molemmat hyviä kokkeja ja varsinkin minä tykkään kyllä tehdä ruokaa, eli ei se siitä ollut kiinni. Emme vaan jostain syystä halunneet ruokaa tehdä. Mieluummin haimme tai menimme jonnekin syömään. Varmaan iso osa tässä oli sitä, että olimme molemmat ravintola-alalla, niin halusimme tukea ravintoloita tai käydä katsomassa miten jossain paikassa homma hoidetaan.

    Mutta palatakseni lasten ruokailuun. Meidän tarvitsi tosiaan opetella ruoka-ajat ja ruuan laittaminen rutiiniksi. Tämä onnistui kyllä helposti ja huomasin itsessänikin, että olin paljon energisempi, kun ruokailu tapahtui säännöllisesti. Mutta meille tuli vastaan toinen ongelma, mikä on varmasti monelle lapsi perheelle tuttu. Teimme tosi paljon samoja ruokia. Kiersimme helppoa kehää, eli jauhelihakastike ja siihen erilainen lisuke tai sitten makaronilaatikko tai vastaava uunin kautta. Alkuun tätä ei ollut, mutta kun toinen lapsi rupesi syömään samaa ruokaa kuin muut, niin menimme huomaamattamme tähän oravan pyörään. 

    No minä sitten mietin, että miten tämän saisi parhaiten korjattua. Tässä tulee nyt sitten yksi parhaista ideoista, mitä vanhempana olen ikinä saanut. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Laitoimme pienille lapuille viidenkymmenen ruuan nimet ja arvoimme etukäteen seuraavat 20 ruokaa. Ruokien joukoissa oli myös esim. jonkun perheen jäsenen valitsema ravintola ja vastaavia, mutta teimme siten, että valitsimme 10 liha-, 10 kasvis-, 10 kala-, 10 kana- ja 10 muuta ruokaa. Laitoimme nämä eri kippoihin ja vuorotellen niistä nostettiin lappu. Sitten kun 20 ruokaa oli tehty, niin arvoimme seuraavat 20. Tällöin toki lapset innostuivat arvonnasta niin paljon, että taisimme arpoa paljon enemmän. 

    Tämä oli nerokasta moneltakin kantilta. Tämä pakotti meidät vanhempina tekemään uusia ruokia. Kauppalistat olivat käytännössä jo valmiina. Ei tullut enää pohdintaa, että mitäs tänään syötäisiin. Jonkun verran listaa lennosta saatetaan muuttaa, eli jos on vaikka valinta ”kunnon ravintola” niin aikataulutamme sen viikonlopulle ja tällöin jotkut ruuat saattavat vaihtaa paikkaa.

    Suosittelen tätä systeemiä ehdottomasti kaikille helpottamaan arkea ja sen rutiineja. Tämä pitää ruokapöydän monipuolisena ja mielenkiintoisena.

    Tämän neronleimauksen jälkeen ei ole ikinä tarvinnut käydä erittäin uuvuttavaa mitä tänään syötäisiin keskustelua tai mennä kauppaan ihmettelemään, että mitä sitä nyt oikein ostaisi.

    Tässä meidän lista jääkaapin ovessa
    Tässä meidän lista jääkaapin ovessa
  • ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    ISÄTTÖMYYS POIKANA, MUIDEN SILMIN.

    Niin kuin aikaisemmassa blogissa (Lapsena eläminen isättömänä) kerroin, lapsuuteni isättömänä Tampereen lähiössä ei jättänyt minulle mielestäni mitään mullistavia haavoja, mutta muiden silmin asia on ollut ehkä vähän erinäköistä. 

    Äitini on kirjoittanut päiväkirjaansa tällaisen tekstin 25.1.1991. Olin tuolloin 5-vuotias ja isän kuolemasta on vähän yli vuosi:

    ”Villellä on tosi kova miehen kaipuu. Uimahallissa oli neljä isää lapsineen, ja Ville meni heti heidän luokseen esittämään uimatemppujaan ja pyysi heitä katsomaan mitä hän osaa. En koskaan pysty täyttämään tuota aukkoa Villen elämässä”.

    En luonnollisesti itse tätä muista, mutta tämän kaltaista käytöstä minussa on ollut. Tämä ei tietenkään mitenkään sano sitä, että äitini ei olisi ollut riittävä. Tuon ikäiselle pojalle, jolle isän kuolema ei ole vielä varmasti mennyt tajuntaan asti, on aivan mahdoton täyttää sitä aukkoa. Myöskään väkisin sitä ei pidä tehdä, ettei homma vahingossa mene yli, ja jonka seurauksena lapsi on vielä enemmän sekaisin siitä, mikä on miesmalli jota seurata. Kuitenkin väitän, että jos lapsi vaikka uimahallissa tulee minun luokseni, kun olen lasten kanssa ja esittelee temppuja, niin se ei taatusti ketään häiritse ja temppuja kehun siinä missä omienkin lasten.

    Toinen esimerkki tulee kouluajalta. Taisin olla noin kolmannella luokalla, kun äiti teki opiskelun ohella töitä ja olimme siskon kanssa paljon kaksin. Minulla alkoi koulussa mennä todella huonosti ja oli paljon myös häiriökäyttäytymistä. Lopulta äiti kysyi neuvoa koulusta ja siellä neuvottiin minulle syliterapiaa. Opettajilla oli epäilys, että koska olen isätön poika, niin minulla on normaalia suurempi tarve läheisyyden tunteeseen äidin kanssa siinä iässä. Nyt kun äiti oli kiireinen, niin olin ruvennut tällä tavalla reagoimaan siihen. Sitten alkoi syliterapia. Se tarkoitti muun muassa sitä, että tein läksyt äitini sylissä, katsoin telkkaria siinä, nukuin äidin vieressä ja vastaavia toimenpiteitä. Tämä auttoi ja aloin taas pärjäämään paremmin koulussa.

    Olin jo yhden menetyksen kokenut ja koin menettäväni toista. Tai ehkä ennemminkin en kokenut saavani tarpeeksi läheisyyttä, joten käyttäydyin ainoalla osaamallani tavalla, eli hain huomiota häiriköimällä. Sen ikäinen lapsi ei tätä itse tiedosta eikä sitä osaa itse sanoa, mutta ammattilaiset koulussa sen kyllä huomaavat ja he osaavat auttaa. Jos esimerkiksi olet kiireinen töissä tai muuta vastaavaa, niin tuossa on hyvä vinkki, kuinka pitää huoli lapsen hyvinvoinnista helpolla. Tällä saat lapselle tunteen, että hänestä välitetään ja on turvallista. 

    Myöskin toinen mikä auttoi tähän paljon, oli vaarini. Eli isäni isä. Hän asui Kotkassa ja ei tämän takia niin paljoa pystynyt olemaan miesmallina minulla kuin halusi. Mutta hän keksi sellaisen systeemin, että jokainen perjantai minun piti koulun jälkeen soittaa hänelle. Jos en ollut ollut sillä viikolla jälki-istunnossa, hän laittoi minulle säästöön 10 markkaa. Sitten kun näimme, niin sain koko potilla ostaa itselleni lelun. Minulla oli ennen tätä paljon jälki-istuntoa, mutta syliterapian ja tämän vaarin systeemin avulla ne käytännössä loppuivat. Tässä vaarin järjestelmässä raha oli alkuun isoin motivaattori, kunnes ekan kerran minun tarvitsi soittaa vaarille ja kertoa, että olin ollut jälki-istunnossa. Muistan sen vieläkin. Se oli aivan hirveätä soittaa hänelle. Vaari ei missään nimessä ollut paha tai suuttunut, mutta itseäni hävetti vaan niin paljon ja olin pettynyt itseeni siinä, että vaari oli pettynyt minuun. Ekan tällaisen puhelun jälkeen motivaatio ei ollut enää raha, vaan se, että ei tarvitsisi tuota puhelua enää soittaa.

    Mutta summauksena loppuun. Vaikka tosiaan minulle ei muistiini ole jäänyt arpia tai huonoja muistoja tuosta ala-asteikäisen pojan elämästä, on siellä silti paljon kaikkea, mitä muut ovat havainneet. Loistavaa työtä ympärilläni on kyllä kaikki tehneet. Ei ole sotkeuduttu liikaa ja vinkit ja teot on ollut sellaisia, jotka ovat hyvin ohjanneet minua eteenpäin ilman, että olen tiennyt niiden ohjaavan.

    P.S. Kuvassa mun eka kala kesäkuussa 1990.

  • ODOTUSAIKA

    ODOTUSAIKA

    Kohdistan tässä mietteeni ensimmäisen lapsen odotusaikaan.

    Odotusaika on “ei raskaana olevalle osapuolelle” aika reilusti helpompaa. Ainakin siltä se minulle vaikutti. Pääsääntöinen tehtävä minulla oli pitää huoli, että raskaana olevalla on kaikki hyvin. Hän teki raskausaikana esihenkilö tason töitä ravintola-alalla, joten jalkojen hieronta oli meidän taloudessamme jatkuvaa. 

    Lähtökohtaisesti pidin huolen kaikesta ruumiillisesta työstä, hoidin ruuat ja muun talouteen liittyvät yleiset työt. Toki vaimoni teki myös niitä paljon, mutta luonnollisesti loppua kohden koko ajan vähemmän. Tämä on aika pientä kuitenkin siinä käytännön arjessa, verrattuna siihen mitä toinen tekee jatkuvasti.

    Hienoin ja mieleenpainuvin hetki oli, kun kuultiin sydänäänet ensimmäisen kerran. Muistan elävästi, kuinka silloin minut valtasi aivan hirveä rakkauden tunne ja onni siitä, että olen saamassa lapsen. Asiasta tuli tässä tilanteessa jotenkin todellista. Siihen asti aihe oli minun päässäni ollut vielä puheen tasolla ja ei suoranaisesti minuun ollut tilanne vaikuttanut tai näkynyt meidän arjessamme. Totta kai olin erittäin tietoinen, että vaimoni mahassa kasvaa jälkikasvua, mutta noiden sydänäänien kautta tästä jälkikasvusta tuli minulle todellinen ja rakastuin häneen valtavasti.

    Toki minulla oli tässä myös henkinen ongelma…

    Minulla oli pelko siitä mitä tuleman pitää ja olenko riittävä tulevalle lapselle. Tästä en tietenkään hirveästi voinut vaimoni kanssa jutella, koska keskittyminen arjessa oli kuitenkin hänen hyvinvoinnissansa. Myöskin ongelmana oli se, että en kokenut myöskään hänen ymmärtävän hirveästi sitä epävarmuuden tasoa mikä minulla oli. Kuka tätä voisikaan ymmärtää? Oikeastaan ainoa, joka sitä voisi ymmärtää on sellainen henkilö, joka on elänyt minun elämäni. Niitä nyt ei tietenkään ole kuin yksi. Eli minä. Totta kai on paljon ihmisiä, jotka on kokenut tragedioita ja hirveämpiäkin asioita kuin minä, mutta jokainen heistä (kuten minäkin) on ainoa ekspertti siinä omassa elämässään. Vertaistukea mielestäni pitää tarjota ja tarvittaessa etsiä, mutta juuri omaan tilanteeseen on vaikea kenenkään täysillä samaistua.

    Yritin aiheessa turvautua internetiin, mutta aiheesta ei mitään oikein löytynyt. Sen takia nyt toivon, että minun blogini löytyisi heidän käsiinsä, jotka samantyyppisiä tilanteita käy läpi. Aina saa vaihtaa kanssani ajatuksia.

    No kuitenkin. Koin olevani pelkojeni kanssa aika yksin, mutta koska olen saanut selviämiseen perustuvan kasvatuksen ja mottoni on ensikuussa helpottaa, niin rupesin ajattelemaan asioita loogisuuden kautta. Eli kun alkoi hiipimään tunne siitä, että en pärjää ja en tiedä kuinka olla roolimalli lapselle, niin turvauduin ajatukseen, että on tässä muutkin pärjännyt, niin pärjään minäkin. Tämä ei ole tietenkään ideaali tapa käsitellä epävarmuuksia, koska tämä tunkee sen itse ongelman vain syvemmälle, mutta eipä sitä muita vaihtoehtoja oikein sillä hetkellä tarjoutunut.

    Selvisin odotusajan suorittamalla ja ”kilpailemalla” mielessäni muiden isien kanssa. Ei se ideaalein ratkaisu, mutta toimi tässä tilanteessa. 

    Summauksena voisin siis sanoa, että itse odotusaika oli minulle fyysisesti aika helppo. Odottava osapuoli oli myös aika helppohoitoinen kokonaisuudessaan. Kunhan vaan jaksoin häntä hoitaa. Henkisellä puolella minulla oli aika paljon haasteita, mutta kun annoin loogisen puolen ottaa vallan ja ajattelin asioita sitä kautta, niin pärjäsin mielestäni tasolla 8/10.

    Sitten elokuussa 2015 odotusaika päättyi.