Mitä ajatuksia ja tunteita isättömyys tuo omaan isyyteen?
Kun kuulin ensimmäisen kerran, että minusta tulee isä, tunsin sydämessäni valtavaa iloa – mutta samalla epäröinti valtasi mieleni. Miten voin olla hyvä isä, kun en ole koskaan nähnyt läheltä, mitä se oikeasti tarkoittaa? Mitä jos epäonnistun? Mitä jos teen samoja virheitä kuin muiden isät? Isättömyyden varjo nosti heti päätään, enkä tiennyt, miten sen kanssa pitäisi elää.
Isättömyys ei ole asia, jota ajattelee joka päivä, mutta kun kyse on isäksi tulemisesta, se nostaa pintaan yllättävän paljon tunteita ja kysymyksiä. Olin onnellinen tulevasta lapsestani, mutta samalla mielessä pyörivät epävarmuudet ja pelot. Ne ovat varjostaneet monia hetkiä isyyden polulla ja varmasti tulevat olemaan mukana jatkossakin.
Kun ei ole omaa esimerkkiä
Lapsena kaipasin usein isää. En edes aina tiedostanut sitä, mutta pienet hetket, kuten ystävän isän mukanaolo koulutapahtumassa tai elokuvien täydelliset perhekuvaukset, toivat esiin tyhjyyden tunteen. Äiti hoiti kyllä tonttinsa hyvin, mutta varsinkin yläaste ikäisenä isän puuttuminen rupesi konkretisoitumaan. Isän puuttuminen merkitsi myös sitä, ettei minulla ollut konkreettista mallia siitä, miten olla itse isä.
Nyt, kun itse olen isän roolissa, tuntuu kuin kulkisin tuntemattomalla polulla ilman karttaa. Ei ole valmista käsikirjoitusta siihen, mitä tehdä, kun lapsi itkee keskellä yötä tai kun pitäisi selittää elämän suuria kysymyksiä. Kaikki tuntuu olevan opettelua, yritystä ja erehdystä. Joskus tämä polku tuntuu raskaalta, mutta samalla siinä on myös jotain vapauttavaa.
Pelot ja epävarmuudet isyydessä
Yksi suurimmista peloistani on se, että toistan omat lapsuuteni virheet. Vaikka isäni ei ollut elämässäni mukana, se ei tarkoita, etteikö hänen poissaolonsa olisi vaikuttanut minuun. Mitä jos teen omille lapsilleni jotain sellaista, mitä itse kannan edelleen mukanani? Mitä jos en ole riittävä?
Epävarmuus nousee erityisesti niissä hetkissä, kun omat rajat tulevat vastaan. Miten voin olla yhtä aikaa auktoriteetti ja lempeä, kun en ole nähnyt mallia siitä, miten se onnistuu? Miten voin näyttää lapsilleni, että he voivat olla haavoittuvaisia, kun en ole aina osannut näyttää sitä edes itselleni?
Tunteiden ilmaiseminen on onneksi ollut minulle aina luonnollista. Lapsuudenkodissani tunteista puhuttiin avoimesti. Olipa kyse ilosta, surusta tai pelosta. Olen oppinut, että tunteiden sanoittaminen on tärkeä osa elämää, ja haluan välittää tämän taidon myös omille lapsilleni.
Haasteet tunteiden ilmaisussa ovat kuitenkin nousseet toiselta suunnalta. Vaimoni perheessä tunteista ei ole aina puhuttu yhtä avoimesti, ja se on välillä tuonut haasteita parisuhteeseemme ja vanhemmuuteemme. Meidän on pitänyt yhdessä opetella löytämään tapoja, joilla molemmat voivat tuntea olonsa turvalliseksi tunteidensa kanssa.
Tiedän, että avointen tunnekeskustelujen ylläpitäminen ei ole aina helppoa, varsinkaan jos siihen ei ole kasvanut. Mutta uskon, että perheemme hyötyy siitä valtavasti. Kun lapsemme näkevät, että molemmat vanhemmat pyrkivät ilmaisemaan tunteitaan, he oppivat, että tunteet, olivat ne minkälaisia tahansa, ovat hyväksyttyjä ja tärkeitä.
Miten olla isä, jota itse kaipasi?
Monet epävarmuudet kietoutuvat yhteen yksinkertaiseen kysymykseen: miten olla isä, jota itse kaipasi? Haluan olla läsnä, tukena ja turvana, mutta samalla pelkään, että epäonnistun. On vaikeaa antaa jotain, mitä ei itse ole saanut ja silti se on juuri se, mitä haluan tehdä.
Lapseni eivät kuitenkaan tarvitse täydellistä isää. Tämä on asia, joka minun on pitänyt opetella hyväksymään. He tarvitsevat vain minut, kaikkine vikoineni ja epävarmuuksineni. Tärkeintä on aina se, että olen harrastuksissa ja muissa asioissa lähellä ja helposti lähestyttävä.
Valonpilkahduksia epävarmuuden keskellä
Kaiken pelon ja epävarmuuden keskellä on kuitenkin yksi asia, joka antaa minulle voimaa: Halu olla läsnä. Olen oppinut, että läsnäolo voittaa kaiken muun. Ei ole väliä, onko keittiössä täydellinen järjestys tai tarjoanko oikeita vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Lapset muistavat sen, että olin siinä heidän kanssaan, että annoin aikaa ja huomiota.
Olen myös oppinut, että virheet kuuluvat isyyteen. Joskus hermot menevät, joskus sanoo jotain, mitä katuu. Tärkeintä on oppia, pyytää anteeksi ja mennä eteenpäin. Lapseni eivät odota minulta täydellisyyttä ja sen ymmärtäminen on ollut vapauttavaa.
Isättömyyden opit ja oivallukset
Isättömyys on opettanut minulle paljon. Se on näyttänyt, miten tärkeää on puhua asioista, vaikka ne tuntuisivat vaikeilta. Se on myös muistuttanut, että epävarmuus ei tee kenestäkään huonoa isää. Päinvastoin, se tekee meistä inhimillisiä ja osoittaa, että olemme valmiita oppimaan ja kasvamaan.
Pelot ja epävarmuudet ovat osa isäksi tulemista. Ne muistuttavat siitä, että haluan tehdä parhaani ja että haluan lapsilleni elämän, jossa he tietävät olevansa rakastettuja. En ehkä ole täydellinen isä, mutta yritän joka päivä olla paras mahdollinen.
Kysymyksiä lukijoille
Millaisia pelkoja tai epävarmuuksia sinä olet kokenut vanhemmuudessa? Oletko löytänyt tapoja käsitellä niitä? Jaa kokemuksesi kommenttikenttään tai laita vaikka viestiä Instagramin kautta @villeranta13 ehkä voimme yhdessä auttaa toisiamme ymmärtämään, ettei kukaan ole vanhemmuudessa yksin.
Vastaa